— En… enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin, että voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit toiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia… ehkä saataisiin jokin selvitys.
— Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta on, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa kuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja nuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää — se olisi sitä minun mieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.
VII
RUUSUJA JA RAKKAUTTA
— Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi Mikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin reput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. — Nimi ei ole juuri runollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä vesi tekevät sen erikoiseksi.
— Kyllä vain — onhan tuo — mutta olipa soutukin tiukka tähän ihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, — taidettiin tulla vajaassa tunnissa yli selän.
— Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja nyt komppania Koivulata kohti.
Alettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin varjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.
— Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä olostasi, alkoi Mikko jutella. — Nyt kun olet viikon ollut mukana, voit kai jo sanoa arvostelusi.
— Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin jännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on leirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt. Olen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.