— Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo herneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.
— Kuules sinä chechaquo, pisteli Akki, — jos lennätintä myöten tulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin ilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.
Manski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka tehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin aivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen, kalakeittoa — muuta ei ollut — puoli tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. "Täydellistä lepoa" olisi tänään vain puoli tuntia tunnin sijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön valmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin heti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan kartanoon, mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa tarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.
Poikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa
Piksan syrjään.
— Kuules, nyt kun lähdetään… ja ne vartijat asetetaan… niin minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut eilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli kahdeksan tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt katselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista naurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren sisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä se on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään vähääkään epäilyttävää en voinut löytää.
— Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti jostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.
— Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan: ha-ha-ha, ha-ha-ha. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua sillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.
— No mikäs se sitten voisi olla?
— En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta minusta tässä Halkiovuoressa on jotakin… noiduttua.
— Joko sinäkin alat uskoa siihen Pylkkäsen kummitukseen? virnisteli
Piksa.