Mikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan insinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi näkyi sen tuntevan.
Ihmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan. Mitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen Halkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten ilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat sen saaneet aikaan.
Akki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja Reino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä oli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi ollut pihkassa tyttöön.
Samassa tuli Irja salista vilvoittelemaan.
— Onko hauska tanssia, Irja? virkkoi Mikko.
— Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole kauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle hiekkakäytävälle. — Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten Mikon vakaviin kasvoihin.
— En.
— Muistaissani — miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt on? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.
— Siitä emme tiedä sen enempää kuin ennenkään. Isä on toivoton.
— Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun täytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?