— Kiitos kysymästä, hyvin vain.
— Tuota, onhan se mukava paikka, se vuorikin, mutta — tuota — kyllä mä tietäisin tällä puolen paljoa paremman — ja matalamman rannan — tuota — ja kalarikkaamman, tässä Saittalahden vieressä. Siellä saisi Konstalta maitoakin.
— Kyllä me olemme tyytyväisiä paikkaan, kiitoksia vain, vastasi Mikko hieman kummastellen ja painui sitten sisään. Tupa oli melkein pimeä, niin oli siinä sankasti kartanon alustalaisia, nuorta väkeä. Hanuria ei oltu saatu eikä päästy tanssimaan.
Mikko hyökkäsi raisusti joukkoon, tempasi muutamia mukaansa keskelle piiriä ja huusi:
— Ja nyt sitä kerrankin hypitään, niin että karsta katosta karisee.
Ja sitten hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä, mitä mieleen juolahti, rennosti, hurjasti:
Miksi se tiilikivi pohjahan painuu ja lastu on lainehen päällä — miksi yksi on onnellinen ja toinen on onneton täällä?
Sanat olivat tanssijoille oudot ja sävelkin, mutta useimmat tempautuivat mukaan ja yhtyivät laulamaan kahta viimeistä säettä niitä toistettaessa.
Sen punaisen portin pielessä lauleli kottarainen. Ei se ollut ihme, jos ero tuli meistä, kun minä olin kulkuri vainen.
Kyllä se jokikin kirkas on, mutta lähre on kirkkahampi. Vanhaa heilaa ei tarvitte surra, kun uusi on rakkahampi.