Ja sitten muuttui sävel taas:
Sinua, tyttö sinisilmä, tuli minun ikäväni. Soisin ma, soisin ma maailmanrannalla vielä sinut näkeväni. Hei lilu-lilu-lei ja maailmanrannalla vielä sinut näkeväni.
Ja vähän ajan perästä:
Älkäte surko ja älkäte purko ja nakkele niskojanne, vaikka tuosta ma sieppaan kauneimman likan ja olen vain maaliman-Janne.
Lakki oli siirtynyt takaraivoille, hiki valui virtanaan Mikon otsalta. Mutta hän oli saanut vauhtia leikkiin. Laulut hän keksi siinä samassa, ja sävelet, sieltä täältä hänen joskus kuulemiaan, tulivat kuin vuolas virta. Kun hän juuri hurjaa vauhtia mennä pyöri oven ohi, näki hän Irjan aivan lähellään.
— Mikko, äänessä oli ihmetystä ja pyyntöä. Mikko riistäytyi heti irti ja vetäytyi ovelle.
— En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Ei mitään sen enempää.
Tahdoin antaa sinulle tämän.
Hän ojensi Mikolle kirjeen heidän juuri eteisestä ulos astuessaan. Mikko pisti sen poveensa, ja he lähtivät yhdessä astelemaan kuistikkoa kohti.
— Mitä tuo on, kuule, sanoi Mikko, — joku viheltää, partiopillillä, eikä kukaan saa viheltää tarpeettomasti.
— Niin, vahvisti Irja, — vihellys kuuluu myllyn takaa Ruhmassuolta päin.