Hän kohotti pillin huulilleen, mutta pelästyi Piksan ilmettä.
— Ei. Piksa riuhtaisi pillinuorasta. — Ei ikinä. Se leikki olisi liian kamalaa. Se ei ole meitä varten. Ja nyt, johtaja, — hänen katseeseensa tuli pyytävä ilme, kun hän samassa näki miehen kääntyvän ja häviävän poispäin — meidän oma leikkimme on kesken, ja meidän täytyy voittaa se.
He ehtivät tuskin viidakon ja kallion puoliväliin, kun kalliolta kuului huutoa ja vartijat hyökkäsivät sen toiselle reunalle. Samassa Mikko ja Piksa ponnahtivat pystyyn ja juoksivat kallion juurelle. Mikon hartioille nousten Piksa sai heitettyä vyössään kantamansa köyden kallionreunalla olevan puun ympäri ja veti itsensä kalliolle. Mutta he tulivat hiukan liian myöhään, vartijat olivat saaneet Manskin vangiksi ja hyökkäsivät estämään Piksan aietta. Piksa sai vain temmaistuksi lipun käteensä ja heitetyksi sen kallionreunalta alas, kun hänetkin saatiin kiinni ja lyötiin vangiksi.
Mutta Mikko sieppasi kimiläisten sinisen lipun, kääri oitis kankaan kokoon ja lippu povessaan juoksi minkä jaloista ehti viidakkoa kohti. Kuului vartijain hälytysvihellyksiä ja hurjia huutoja.
— Tuolla, tuolla menee lippu, juoskaa vastaan, ottakaa kiinni.
Ja kallion vastakkaiselta puolelta monelta taholta soi vihellyksiä.
Mikko pääsi viidakon suojaan ja lähti laajassa kaaressa varovaisesti pyrkimään rajaa kohti. Hän ihmetteli, että kimiläisten huomio näytti suuntautuneen kokonaan toisaalle. He ehkä luulivat, että Akki oli saanut lipun ja tavoittivat häntä.
Kaukaa kierrettyään hän pääsi omalle leirille. Voitonriemuisena hän heilutti kimiläisten lippua, mutta huomasi samalla, että oma lippu on poissa. Motte istui kehäkivellä alakuloisena, mutta ilostui johtajan tullessa.
— Vähän aikaa sitten, hän kertoi, — oli yhtäkkiä rantapensaikosta hyökännyt alaston kimiläinen ja salamannopeasti siepannut lipun. Se oli Saara. Lax oli häntä takaa-ajamassa. Saara oli uiden paennut lammen yli.
— Kuinka kauan siitä on?