— Joku tulee.
Kaukaa kuului silloin tällöin kuminaa, kuin joku olisi kulkenut kankaalla. Askelet lähestyivät. Ne eivät olleet hiipijän askelia, mutta varovaisia sittenkin, vaikka silloin tällöin jokin oksa risahti kuin raskaasta painosta.
— Kuka se on? kuiskasi Mikko. Mutta Piksa makasi hievahtamatta hänen rinnallaan kasvot kääntyneinä ääntä kohti. Äkkiä he näkivät parinkymmenen askelen päässä kookkaan miehen tulevan esiin kiven takana. Hän koetti kulkea jonkin verran köyryssä. Päässä oli harmaa hattu. Kasvot olivat mustapintaiset ja julman näköiset. Hänen vyöstään riippui iso pistooli. Mies pysähtyi ja kuunteli.
— Joku vieras mies, mitä se täällä hiiviskelee? kuiskasi Mikko.
Piksan kasvot olivat kuin jäykistyneet. — Ole ihan hiljaa, sanoi hän, — ehkä se menee ohi.
— Meni tai ei, vastasi Mikko, — tahtoisinpa tietää, mitä aseistettu mies täällä hiiviskelee meidän kintereillämme. Odota — pian siitä tolkku saadaan.
Hän oli juuri liikkeelle lähtemässä, kun Piksan käsi iski kuin rautapihti hänen käsivarteensa.
— Pysy aloillasi, ei hievahdustakaan. Halkiovuoren hirveä mies.
Mikko katsoi hetken toverinsa lujiin, mutta samalla kauhistuneisiin kasvoihin. Samassa kuului kuhankeittäjän vihellys: hy hyy — hyu hyu.
— Ahaa, sanoi Mikko, — tuoko se täällä on kummitellut? Tuonko takia leiri olisi pitänyt muuttaa? Annetaan merkki pojille, niin kyllä tästä pian selvä tulee. Leikki saa jännitystä.