— Ilmeisesti, tuumi Mikko, — ovat kimalaiset löytäneet itselleen aivan erinomaisen helposti puolustettavan lippuleirin. Sen takia he ovat jättäneet mahdollisimman vähän vartijoita, ehkä vain pari, jotka ilman vaivaa voivat puolustaa kalliota.
— Yksi haitta on kalliolla kuitenkin. Se on kuin tarjottimella, ja meidän täytyy heti käyttää hyväksemme sitä seikkaa, että olemme sen löytäneet, tuumi Manski.
Varovaisesti oksia sivuun taivutellen tuli samassa Motte tuoden vankina erään kimalaisten suurimmista pojista. Hän ei ollut käynyt rajaa kauempana, mutta hänen varovaisesti liikkuessaan oli vihollinen tullut melkein hänen syliinsä.
— He ovat varmasti lähteneet ryntäämään koko joukollaan, luottaen linnansa valloittamattomuuteen. Kohta he ovat meidän niskassamme, virkkoi Manski. — Mutta… ssst… taas tulee joku.
Tällä kertaa Piksa toi kaksi vankia, joista toinen oli kimalaisten varajohtaja, ja poikien riemu oli suuri.
— Varajohtaja ryömii aivan ohi pensaan, missä minä olin vartioimassa. Kimalaisia vilisee metsä täynnä, mutta he ovat painuneet lampien molemmille puolille. Kaikki isommat pojat ovat ryntäämässä. Ressu joutui vangiksi heti rajan yli mentyään, tiedotti Piksa. — Samoin luultavasti Yrkkä.
Pidettiin lyhyt neuvottelu. Sitten Mikko antoi nopeasti määräykset. Motte ja Lax jäisivät linnan vartijoiksi, Tassun ja Pusun oli vetäydyttävä suojelijoiksi lähemmäs leiriä. Manski lähtisi Akin luo, ja yhdessä he oikealta puolelta painuisivat vihollislinnalle. Mikko ja Piksa yrittäisivät vastakkaiselta puolelta samaan aikaan. Oli luotettava oman linnan löytymättömyyteen ja rohkeasti yritettävä, vaikka vihollisen lipun valtaaminen näyttikin vaikealta. Kuhankeittäjän äännähdys, jota Manski osasi mainiosti matkia, oli oleva merkkinä, että Manski ja Akki aloittivat hyökkäyksen.
Äärimmäisen varovainen eteneminen alkoi. Onnellisesti päästiin rajalle ja saatiin sana vartijoille. Mikko ja Piksa hiipivät sitten yhdensuuntaisesti kymmenisen metrin päässä toisistaan, kaartaen kaukaa vasemmalta vihollislinnaa kohti Manskin ja Akin kiertäessä vastakkaiselta suunnalta. Korkeitten mustikanvarsien ja kanervikon halki kävi tie, kivien ja puitten suojassa, ja jos pieninkin risahdus kuului, täytyi painua liikkumattomaksi mättäiden väliin. Hiipiminen oli leikin jännittävimpiä suorituksia. Mikä kivi, mikä puunrunko tahansa saattoi kätkeä taakseen vihollisen. Taistelu kysyi järjestelyssään neuvokkuutta, ripeyttä ja rohkeutta, hiipiminen kysyi joka hermoa, malttia, korvan herkkyyttä, silmän terävyyttä, notkeata, nopeata, äänetöntä liikkumista.
Suurimmat vaikeudet alkoivat, kun he pääsivät niin lähelle, että näkivät kallion, jolla lippulinna oli. Kalliolla oli nähtävästi vain kaksi kimalaista, mutta sitä paitsi kaksi vankia. Kimalaisilla oli tuli, ja he keittivät jotakin eivätkä näyttäneet koettavankaan salata leiriään. Vain yhdessä kohti pisti tiheä viidakkorinne jokseenkin lähelle kalliota. Sen turviin täytyi heidän ensin yrittää — siitä sitten edelleen.
Juuri kuin Mikko ja Piksa aivan vierekkäin hiipien olivat päässeet viidakon kärkeen, painui Mikko liikkumattomaksi.