Rajansuojelijat lähtivät kätkeytymään huolellisesti kivien ja puitten taakse vartiopaikoilleen, ja Mikko ja Manski olivat vähän ajan kuluttua kahden. Tuuli humisi hiljaa puissa, ja lampien vesi välkähteli auringonpaisteessa.
— No, ei mitään uutta ole kuulunut Piksan ja Pusun kummitusjutusta?
— Ei niin mitään. Pojat ovat vain olleet hyvin vaitonaisia ja vakavia.
Piksa se ehdotti tämän taistelupaikan siirtämisenkin näin kauas
Halkiovuoresta.
— En voi käsittää, mikä heihin on mennyt. Olen aprikoinut asiaa puolelta ja toiselta, mutta mitään hyväksyttävää otaksumaa en keksi.
* * * * *
Alkamishetkestä oli jo kulunut neljäkymmentä minuuttia, mutta mitään merkkiä vihollisesta enempää kuin omistakaan miehistä ei kuulunut eikä näkynyt. Lehdet vain laiskasti lepattivat, ja aurinko paistoi niin lämpimästi, että melkein alkoi uuvuttaa siinä odotellessa. Mutta kumpikin johtaja arvasi, että metsän hiljaisuus oli petollista. Oli kulunut siksi pitkä aika, ettei vihollinen voinut enää olla kaukana eivätkä omatkaan vakoojat, elleivät he olleet kaikki joutuneet vangeiksi.
Samassa risu rasahti. Ensimmäisenä tuli takaisin Aamos Kaino Kasperi. Hän oli töintuskin päässyt vihollisen rajavartijoita pakoon, mutta hänellä oli tietoja, ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän huomasi tulleensa ennen muita perille ja tervehtien antoi raporttinsa. Hän oli käynyt aina vihollisen lippulinnalla saakka. Se sijaitsi pienellä joka puoleltaan äkkijyrkkänä kohoavalla kiven tapaisella kalliolla keskellä harvaa mäntymetsää.
— Kiersin sen ympäri, mutta kalliolle ei voi päästä muuta kuin yhdeltä suunnalta, ja siinä oli Lamppu vahdissa. Muita vartijoita en nähnyt, mutta mennessäni näin Saaran hiipivän rajan poikki.
— Hyvä on. Onko sinulla mitään karttaa?
— Ei, mutta vihollisen linna on noin kilometrin päässä rajalta. Voin piirtää paikan heti.