— Meidän lennättimemme salkoja, vastasi Mikko vältellen.
Sen enempää tiedustelematta Saara kävi kertomaan, miten kimiläiset olivat pystyttäneet leirilleen hienon puhelinlaitteen, jonka avulla uloimmat teltat ja vartioteltta olivat yhteydessä keskenään.
— Saimme siihen osia punaisten jättämistä puhelinkasoista, joita aseman lähellä oli vaikka kuinka paljon. Monta konetta oli aivan mäsänä.
— Oliko siellä muutakin sotasaalista ja kokoonhaalittua tavaraa? kysyi
Mikko.
— Oli maar, kaikenlaista kilua ja kalua, kirjoituskoneita, talousvehkeitä, vaatteita ja vaikka mitä.
— Ovatko tavarat vielä siellä? tiedusti Mikko kiinteästi.
— Osaksi kyllä; kävin toissapäivänä katsomassa, ja silloin oli eräässä vajassa vielä aika rykelmä.
— Kuules, Saara, et suinkaan sinä sattunut tavarain joukossa näkemään mitään pientä punaista arkkua?
— Arkkua — en minä osaa sanoa. En satu ainakaan muistamaan. Mutta odotas, kyllä siellä sentään taisi joitakin arkkuja ollakin. On mahdollista, että siellä hyvinkin saattaisi olla.
— Minä lähden kanssanne, kun palaatte leirillenne, sanoi Mikko äkkiä. — Etsin sellaista arkkua. Ja sitten voin samalla olla kansalaiskokouksessannekin läsnä, vaikka en aikonut, sillä pelkään, etteivät ne asiat kuulu meille.