— Tuossa tulee taas joku, huusi Saara, — tuolla kauempana, lähellä toista rantaa, tukkiin kiinni tarrautuneena!
— Sininen paita — kyllä on kamalaa, kun mies menee tuossa koskeen muutaman kymmenen metrin päässä, eikä voi mitään tehdä, voi, voi. Olisi edes pitkä köysi. Hoi, pitäkää lujasti kiinni tukista, huusi hän kosken pauhinaan, — alhaalla on veneitä vastassa!
— Ei auta, mutisi Saara kauhuissaan. — Ei hän Isosta-Hiidestä pääse elävänä.
Mies kohotti vaivalloisesti päätään tukin takaa ja katsoi rannalle. Se oli Väänänen, laskija, joka sillä kertaa oli ohjannut. Sitten hän hävisi Ison-Hiiden kuohuihin.
Hetken huumautuneena seissyt Kaarna oli lähtenyt sanaa sanomatta hurjaa vauhtia painamaan kosken alle.
Mikko ja Saara seurasivat häntä. Ainoa pelastamismahdollisuus oli enää kosken alla. He kiersivät ylempää, missä maa oli edes jonkin verran helpommin kuljettavaa. Puhkuen ja juoksusta puolinäännyksissä he pääsivät Koskenpohjaan. Siellä oli jo veneitä vesillä useampia, kimiläisiä näkyi parissa niistä, ja ne soutelivat edestakaisin poikien tarkasti tähystellessä, näkyisikö mitään. Kaarna oli myöskin jo ehtinyt veneeseen.
— Alempana on vielä lisää veneitä, sanoi Saara. — Mennään hakemaan.
Mutta aivan lähellä mäen laidassa he näkivät viisi kuusi poikaa maassa makaavan toverinsa ympärillä.
— Mikä siinä on, onko joku saatu virrasta?
— Ei, se on Posse, — emme tiedä, mikä häntä vaivaa, hän on juossut liikaa.