— Onnettomuus on tapahtunut. Hirveä onnettomuus Mustassa, huusi eräs kaupunkilaisneitonen.
Vähän-Hiiden poukamaan kerääntyneet nuoret miehet seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä.
— Voi, voi, voi, vaikersi joku.
— Katsokaa, nyt pääsi yksi uijista jo rannalle. Apuun meidän täytyy juosta.
— Turha vaiva, tästä on toista kilometriä yli kallioiden ja pitkin jyrkkiä rantoja. Siksi on virta vienyt ne, jotka eivät ole rantaan päässeet.
Mutta muutamat lähtivät kiireisesti kiertämään rantaa. Toiset juoksivat kuin päättöminä edestakaisin, ja naiset vaikersivat.
— Tuolla on veneen selässä joku. Se on varmasti Kaarna, toinen laskijoista, huusi Mikko. — Hei, pojat, Ison alle veneisiin niin monta miestä kuin suinkin; ellei koskivene tule läheltä mutkaa, menee se suoraan Isoon-Hiiteen, ja alla on oltava valmiina, miten turhalta tuntuukin, että Iso jotakin elävänä päästäisi. Pirre, vai mikä sinä olet, heti kimiläisten leirille ja pyydä Koskenpohjaan niin monta miestä kuin ikinä saat. Siellä on veneitä.
Toiminta alkoi järjestyä. Miehet juoksivat alavirran vartta kuin henkensä edestä, yli kivien ja louhikkojen. Mikko riensi Saaran kanssa Vähän kalliokaarteeseen. He näkivät, miten vene syöksyi Vähän-Hiiden vaahtoihin ja veneen selässä oleva mies hävisi hetkeksi. Mutta vene tuli heti näkyviin taas, ja mies oli yhä sen selässä.
— Se menee virran tuota rantaa, hätäili Saara, ja silloin saisi vaikka sata miestä seisoa täällä, niin ei voisi muuta kuin antaa mennä. Se on kauheaa.
Mutta mies tiesi, mitä oli tehtävä. Ennenkuin vene kääntyi Ison-Hiiden väylään, heittäytyi hän suin päin virtaan, ja muutama voimakas vetäisy sai hänet keskivuolteesta pois, niin että Vähän-Hiiden poukamakaarre alkoi vetää ja toi hänet rantaa kohti. Mikko ja Saara saivat pitkän puun ja ojensivat sen uijalle, ja hänet vedettiin maihin. Kuin salaman tapaamana seisoi vettä valuva Kaarna kalliolla ja hieroi päätään.