— Älä puhu siitä — ja ota kaikkea aina niin kovin vakavasti — naurahteli Irja - ehkä se olikin vain päähänpisto. Niitä tulee kuin tuulenhenkiä. Missään tapauksessa et sinä saa pitää sitä minään kehoituksena. Sinunhan täytyy olla se, mikä olet, ilman muuta.
— Irja… Mikko lopetti lauseensa kesken, sillä samassa kuului
Vähän-Hiiden mutkasta huuto:
— Vene näkyy. Punaiset laidat loistavat auringonpaisteessa.
— Hei vain, kuinka komeasti se sukelsi Mustaan!
Irja ja Mikko kiiruhtivat näkemään. Mutta vasta hetken päästä vene tuli taas näkyviin koskesta, mustana kuin kuorimaton kuusitukki. Mustakoski oli siksi kaukana, että vain tarkkasilmäinen sen saattoi selvästi erottaa. Äkkiä vene näkyi kääntyvän poikittain.
— Miten se nyt laskee? ihmetteli joku.
— Se on kumossa, huusi toinen, vene on ihan varmasti kaatunut.
Katsokaa, siellä näkyy ihmisiä pyrkimässä uiden rantaan.
Mikon mielen täytti kummallinen tunne. Se oli jännitystä, kauhua, hätää, sääliä yhtaikaa. Ja päällimmäisenä kiersi ajatus: miten olisi onnettomuus nyt juuri, juuri tällä kertaa saattanut sattua.
— Ei maar, sanoi äsken tullut leveäharteinen poika. — Ne ovat vain tukkeja ja kohta vene kääntyy suoraan ja laskee Vähään.
Mutta muutkin alkoivat jo nähdä, miten veneen laita oli, kun se ajautui lähemmäs.