Mutta pinnempana ajatuksissa myllersi äskeisen paperin löytäminen. Hän oli tehnyt toivottoman, turhan matkan, etsinyt tuntikausia kaikenlaisen rojun joukosta Onnen kaivattua arkkua, niinkuin monet kymmenet kerrat ennen, mitään löytämättä. Ja silloin yhtäkkiä sattuma lennättää lehden hänen silmäinsä eteen. Mistä se oli peräisin? Mistä Lamppu oli sen saanut, ja oliko mahdollista sen jälkiä seuraten päästä arkun luo? Vai oliko se vain tuulen tuoma, josta ei mitään jälkeä ollut jäänyt? Kiihkeästi hän odotti vastausta noihin kysymyksiin.
Ja sitten välähti taas ailakoivilla ajatusten laineilla kirkas auringonpaiste: Irja. Tuolla hän kulki etummaisten joukossa vilkkaasti puhellen. Miten armas hän oli, hänen hiuksensa, hänen norja käyntinsä ja hänen äänensä sointu.
Erottiin suuremmasta maantien tapaisesta ja lähdettiin kulkemaan metsäpolkua, joka hetken kuluttua alkoi jyrkkänä ensin kohoutua ja sitten laskeutua. Komeaa kuusimetsää kasvoi ympärillä, ja korkeitten kallioisten rinteiden välistä alhaalta erotti kosken pauhun yhä selvempänä.
— Kuulkaa, sanoi Irja äkkiä, pysähtyen keskellä puhettaan, — eikö ole aivan niinkuin joku itkisi tuolla alhaalla. Tulkaapa tähän kohtaan! Kansa täällä kertookin, että Ison-Hiiden hyvä haltija suree kosken surmaamia. Nyt taas pauhun keskeltä nousee kuin nyyhkytys, ja se päättyy voihkinaan.
— Ja toiset sanovat, että aina kun itku kuuluu, ennustaa se onnettomuutta, sanoi eräs ylioppilas.
— Hyi, ei sellaista saa puhua silloin, kun toverit juuri ovat veneessä, nuhtelivat neitoset.
Seurue hajaantui pitkin jyrkkiä, kauniita rantoja suvantona, joiden välissä mustavetinen joki vyöryi milloin suvantona, milloin taas koskeksi vaahtoutuen. Kolme suurta koskea oli kilometrin matkalla. Akki lähti Mustallekoskelle, ensimmäiselle niistä, siltä varalta, että Lamppu olisi siellä, sillä sitä hän ei ollut nähnyt ja sitä toiset pitivät komeimpana. Vähä- ja Iso-Hiisi olivat hyvin lähekkäin, Iso-Hiisi viimeinen ja hurjin. Sinne suuntasi suurin osa seurasta kulkunsa, ja siellä Mikko toivoi varmimmin tapaavansa Lampun.
Joitakuita aikaisemmin tulleita oli jo rannalla. Mutta Lamppua ei näkynyt missään. Seura asettui ihailemaan valtavaa koskea ja odottelemaan veneen tuloa. Ison-Hiiden niskassa oli kaunis pikku niemeke, joka muodostui siihen Vähän-Hiiden suvannon syvästä poukamakaarroksesta. Siinä oli mitä parhain katselupaikka, ja nauraen ja leikkiä laskien ihmeteltiin valtavia vaahtoharjoja, jotka nousivat ja laskivat, milloinkaan uudistumatta aivan samanlaisina. Muuan ylioppilas asetti kameraansa jalustan varaan ja tarkisteli konettaan kuvatakseen ohikulkevan koskiveneen.
Hetkiseksi Irja ja Mikko joutuivat muista syrjään.
— Kiitoksia runosäkeistä, Irja. Nyt minä alan ymmärtää sinua. Toisinaan olen luullut huomanneeni samaa, mutta sitten on taas tullut aikoja, jolloin en ole osannut ottaa asiaa siltä kannalta.