Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset veneen kaatumisessa rannalle pelastuneet. Märkinä ja liikuttuneina he tervehtivät tovereitaan. Isot miehet syleilivät toisiaan kuin naiset, ja monen silmään valahti kyynel.
— Kyllä on kamala paikka, tuumi eräs. — Kyllä nyt ymmärrän, ettei ihmisen huvin vuoksi kannata uhmata vaaroja. Jääköön ikiajoiksi täältä tämmöinen meno. Kantola ja Koivu ovat hukkuneet — ja Väänänen.
Yhä lisää tuli rantaa kiertäneitä pelastuneita, ja tapaaminen oli liikuttava.
Vain Kaarna seisoi erillään ryhmästä. Kun Mikko kysäisi häneltä, oliko
Väänänen kovin tuttu hänelle, virkahti hän ykskantaan:
— Lapsuudentuttuja oltiin Utajärveltä. Aina yhdessä laskettiin. — Ja hiljaa kiertyi raskas kyynelkarpalo miehen silmään, ja jäykissä poskilihaksissa näkyi outo nykäys.
Lamppu ja Aki tulivat viimeisten joukossa.
— Olitko sinä, Lamppu, mukana veneessä — ja sinä olet myöskin märkä kuin uinut, Akki?
— Lamppu ei ollut ennen laskenut koskia. Puoliväkisin hän tunki veneeseen, selitti Akki. — Mutta pian hän rantaan ui —
— Ja ilman sitä Lamppua ei minun elonliekkini taitaisi enää palaa, sanoi muuan iloinen pisamakasvoinen ylioppilas. — Jouduin kovaan virtaan ja olin huono uimari — painuin melkein heti, löin pääni tukkiin ja menin tiedottomaksi. — Mutta Lamppu rannalle ehdittyään ja tämä toinen poika, Akiksi häntä taidetaan sanoa, heittäytyivät uimaan, ja maalle he minut saivat.
— Ja tekohengitystä antoivat hänelle, niin että oli ilo nähdä, vahvisti toinen pelastunut. Reippaita poikia kerrassaan.