Mutta murhe painoi raskaasti kaikkia mieliä. Ilon ailahtelut olivat hävinneet nuorten ennen niin hilpeästä joukosta. Alkoi tulla hiljalleen ilta, naarausta oli toimitettu ilman tulosta — vasta pari viikkoa myöhemmin löydettiin ruumiit. Sydämenlaajennuksen saanut oli toipunut ja kannettu taloon. Siellä pidettiin myöskin poliisitutkinta tapahtumasta, mutta muuta ei saatu selville, kuin että Mustassa vene oli ehkä mennyt liiaksi keskiväylää, saanut suuren laineen sisäänsä ja kaatunut.
Kaupungista tulleet olivat majoittuneet lähitaloihin yöksi, partiolaiset vetäytyneet leirilleen, ja surumielisinä istuskelivat laulajat tutkintatalon portailla. Oli lähetetty sähkösanoma kaikkien aiottujen konserttien peruuttamisesta, ja jokainen ajatteli omia ajatuksiaan, toverivainajiaan ja huomista poislähtöään. Mikko ja Akki hyvästelivät poikia, jotka muutamia tunteja sitten olivat vielä olleet heille aivan vieraita ja nyt olivat tuttuja kuin veljet. Heillä oli pitkä soutumatka edessään ja vähemmän soutuvoimia, kun voimakas Taavi oli jo heti koskien kautta mennyt kaupunkiin. Täytyi lähteä.
Kimiläisten leirille heidän olisi tehnyt mieli mennä hyvästelemään, mutta tapahtuneen jälkeen ei sisu antanut myöten. He tervehtivät vain lyhyesti kimiläisten johtajaa ja poikia, jotka olivat paikalla.
Kun he kulkivat ohi Mattilan, huusi kirkas, tuttu ääni:
— Vieläkö aiotte tänä yönä Halkiovuorelle, Mikko?
— Kyllä.
— Odottakaa, me tulemme Inkeri Viljasen kanssa samaan matkaan. Soudatte kai meidät Anna Leenan mökille. Olemme siellä mieluummin yötä. Ei siitä tule teille suurta kiertoa. Meillä oli toisenlainen matkasuunnitelma, mutta tämä, mitä täällä tapahtui, oli niin surullista ja hirveää, että lähdemme takaisin Koivulaan.
Hiljainen oli paluuretki. Vene liukui valoisassa kesäyössä pitkin tummaa virtaa kahden väsyneen partiopojan soutamana. Puheltiin koskenlaskusta, kuolemalla leikittelemisestä, hukkuneiden urheudesta vapaustaistelussa, elämän odottamattomista käännähtelyistä. Akinkin leikillisyys tuntui ehtyneen. Irja yritti hyräillä surumielistä "Kalliosaaren kummeli hohtaa", mutta äkkiä näkyi jotakin juolahtavan hänen mieleensä.
— Ai niin, Mikko, en tässä kauheudessa vielä tullut kysyneeksi, muistiko Lamppu, vai mikä se poika oli, sanoa, mistä hän oli sen sinun isäsi salaperäisen paperin löytänyt?
— Muisti — vastasi Mikko mietteissään. —