— Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman kieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole mahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa vielä menetetään?
— Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. — Mutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa asia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin… Pusu ja minä hoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä mene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.
— Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa tehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin — minä käännyn, tutkin vielä metsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos siitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!
XII
PIRUNKAUKALO
— Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki rantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.
— Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja metsässä, virkkoi Manski.
— Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. — Se aate on jalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet partioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan, mansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan mustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita niin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita, joista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.
— Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut ja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.
— Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä tuntia ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.