Mikko nousi nopeasti ja meni pojan luo.
— Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät, ettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.
— Johtaja — Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen tavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. — Etkö nähnyt varoitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen partiolaisen on toteltava?
— Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa ei saa välittää sellaisista varoituksista.
— Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian nimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.
— Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät, mikä työ minulla on suoritettava.
— Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu, saimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden. Tässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän, mitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi aavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On odotettava.
— Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. — Jos voit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun tietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista tekemistä isäni Onnen arkun kanssa?
Piksan kasvot värähtivät kuin olisi tuskan pistos käynyt sydämen.
— Tiedät jo, etten saata mitään sanoa.