Hän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan ja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän oli valmis. Piksa oli "Leukalassa", nähtävästi niemekkeen toisella puolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut, ja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin linjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka luota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä suuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki kimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies oli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren kalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri suo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle Halkiovuoren alueelle.
— Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi Mikko, — tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina suurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli löydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei perustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko liikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt pojan ja kehottanut odottamaan.
Noita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti joka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän oli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä pukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon metsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta tuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen näköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko Halkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän tahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli kirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja mistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.
Mutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle? Oliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella saattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa hän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien vuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden poistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien leiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.
Solanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi. Oikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa jäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin sopivaa nousta vuorelle.
Mutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen. Siinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu säännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki kärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy, käänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki hän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna mustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia partiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat tietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän tapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita edempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi, että kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän etsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:
— Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene
Halkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä.
Henki on kysymyksessä.
Pojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja perinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä puolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti velvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli myös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien parasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen keskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti jäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?
Turhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä, mutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni kiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että pitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli tuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi, että jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt tulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät tähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta saanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista. Vuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi, että jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut iankaikkisesti virua.
Hän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona oli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan painauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina hän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa — mikä sitten lieneekin ollut — oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa kuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti tuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja sen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja sen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän kasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.