Piksa ja Pusu katsahtivat toisiinsa.
— Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. — Emme ole koskaan nähneet tuollaisia papereita.
— Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, — siinä oli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa johonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi aavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?
Piksa ja Pusu pudistelivat päätään.
— Emme voi. Emme saata mitään sanoa.
— Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt, kuinka suuriarvoinen — minulle suuriarvoinen — asia on kyseessä. Te tunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään lähtökohtaa?
— Emme voi, emme saata mitään sanoa.
Kummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät rehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän antavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa he olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta välkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja heidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet niin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja tuosta kauhun illasta lähtien.
No niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä, kun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille teilleen.
Koska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain yksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui ja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei hänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut vastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.