Aamos pujahti pitkin maata kuin kärppä rantapensaisiin vastakkaiselle suunnalle, sieppasi kaksilapa-airon pensaikosta, työnsi äänettömästi kanootin vesille ja hyppäsi siihen. Varovaisesti, mutta kaikki voimansa pinnistäen hän alkoi meloa selälle päin. Kyllä hän varmasti ehtisi jo aika pitkälle, ennenkuin se mies hoksaisi tulla rantaan.
Mutta poika oli tuskin päässyt kolmenkymmenen metrin päähän, kun hän jo kuuli miehen kävelevän rantapensaikossa. Hän keikutteli vahvasti kanoottia puoleen ja toiseen, mutta samassa pamahti laukaus ja kuula iski kanootin perään räjähtäen, niin että kappaleet sinkoilivat. — Saattoi se osuakin häneen, oli vielä liian lähellä.
Aamos kyyristyi mahdollisimman matalaksi. Kyllä hänen täytyi kaataa kanootti, ehkä se sitten lakkaisi ampumasta. Kun uusi laukaus pamahti ja luoti taas osui runkoon, teki Aamos tempun, jonka hän monesti aikaisemmin leikkisotasilla oli suorittanut. Aivan samana hetkenä, kun laukaus pamahti, pyörähti kanootti kumolleen ja Aamos veteen. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kanootti ajelehti sivuttain omia aikojaan kumollaan ja kääntyi sitten hiljalleen tuulessa. Mies tarkasteli rannalta ammuntansa tulosta, laukaisi kuin varmuuden vuoksi vielä kerran, odotti sitten pitkän aikaa, viisi, kymmenen minuuttia, näkyisikö pojan päätä missään pintaan nousevaksi. Rantakalliolta oli helppoa katsoa kanootin joka puolelle. Mutta kun ei pojasta näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä, heitti hän kiväärin selkäänsä ja lähti astelemaan rannasta.
Neljännestunnin verran Aamos pysytteli näkymättömissä kanootin alla. Kun kanootti kaatui kumolleen, oli sen istumalaatikko kuin tyhjä vesilasi, joka suu edellä pistetään veteen: ilmaa jäi laatikkoon, eikä se täyttynyt vedellä, oli helppo asia sukeltaa ja kohottaa pää istumalaatikkoon, siinä oli ilmaa riittävästi vaikka puoleksi tunniksi, eikä kukaan saattanut mistään nähdä, että siellä elävä olento piileksi kanootin alla. Kuka poika hyvänsä voi kanootillaan tehdä saman tempun.
Vihdoin Aamos rohkeni sukeltaa päänsä esiin istumalaatikosta ja vilkaista rantaan. Ketään ei näkynyt. Mies oli nähtävästi jo mennyt menojaan. Aamos koetti kääntää kanootin pystyyn, mutta se ei onnistunut; oli liian raskas. Hän ui lähellä kelluvan melan kiinni ja nousi kahareisin kanootin selkään siten meloakseen maihin. Mutta kymmenisen metrin päähän rannasta päästyään hän jäi taas kuuntelemaan. Oli varmasti jälleen kuulunut askeleita, ja tuolta ison poukaman rannalta oli selvästi vilahtanut jotain valkoista. Salamannopeasti poika oli taas vedessä ja kanootin kätkössä. Nyt oli matka jo niin lyhyt, että saattoi hyvin alta potkimalla kuljettaa kanootin rantaan, jos tahtoi.
Aivan oikein, sieltä kuului nyt jo selvästi askeleita kanootin kankaan ja istumalaatikonkin läpi. Mutta ne eivät olleet yhtä raskaita kuin äsken. Jokohan pojat? Pelkästä tuon ajatuksen ilosta Aamos pujahdutti päänsä näkyviin. Siellä se tulija jo oli niemellä telttojen luona. Nyt vilahti taas valkoista. Siellä taisi olla useampiakin. Eivät ne poikia olleet, kun noin valkoisia olivat. Oli parasta pysyä piilossa.
Mutta vähän ajan perästä hän kuuli naurahduksen ja puhetta ja sitten rannalta sanat:
— Ei täällä ole kuin kanootti kumollaan. Kerrassaan kummallinen leiri!
Tytön nauru ja ääni! Kuin saukko Aamos pujahti esiin.
— Olen minä täällä, ja Aamos Kaino Kasperi kömpi kanootteineen maalle, teki kunniaa ja katsoi silmät suurina kahta vaaleapukuista tyttöä, jotka iloisesti nauraen ja käsiään taputellen ottivat hänet vastaan.