— Halkiovuoren partioleiri! Kuka siellä?
Mitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät, mutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.
— Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä äänellään.
Mutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli.
Sen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.
Iso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun ei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.
— Kuka olette? Ei saa tulla. Minä pamautan.
— Pitä kitas, penikka.
Paha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja apua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen aivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.
Hän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin piilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia miehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä pamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi etsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan pussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille nyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin, mutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut kaikki, mitä halusi?
Samassa räsähti kivääri. Mies oli ampunut, mutta mitä? Repivä kaiku kiiriskeli pitkin kallioisia rantoja. Taas, luoti suhahti aivan hänen läheltään ja iski kiviin, niin että sirpaleita sinkoili. Häntäkö se pommitteli, tahtoi varmasti pelotella. Mutta ei hän tästä niin vähällä lähtisi. Jos taas kurkistaisi, joko sillä oli meininki mennä. Ei, kohti se tuli. Nyt hän panee hattunsa tuonne, jotta se luulisi hänen olevan siellä, niinkuin intiaanikirjoista oli lukenut.