—…
— Ja anna nyt, rakas kulta, anteeksi että olen sinua loukannut. Että olen ollut paha…
— Mirjam, tällaisina hetkinä kokenut aviomies ei sano mitään. Ei kerrassa mitään! Tietysti hän sydämessänsä pyyhkäisee kaikki katkeruudet pois ja pyytää itsekin anteeksi, mutta kun tietää, millainen pyörä on elämä…
— Niin se on!
— Ne tuhannet kauniit päätökset…?
— Mutta kenties minä paranen. Oi Orjo, kuinka minä unelmoin tulevaisuutta… sellaisia kesiä, jolloin en ole raskaana… ja me sinun kanssasi asumme siellä uudessa kodissa…
— Rakas ystävä, sinä haaveilet!
— Anna minunkin kerran haaveilla. Siitähän sinä pidät. Itsehän haaveilet enemmän. Kukaties minä kuolen synnytykseen.
— Et, Mirjam, et kuole. Kaikki käy hyvin. Siinä asiassa kestät.
Mutta hermoseurauksia et näy kestävän.
— Moni rouva minun asemassani olisi jo kuollut.