— Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon kanssa.
— Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.
— Minä opetan, sanoi aviomies. —
Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle anteeksi suudelman.
Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.
Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti varoi paljaita jalkojaan näkymästä. "Miksi hän noin?" ajatteli mies. — "Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä toistamiseen suutele?"
— Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.
"Merkillistä", hän ajatteli samalla: "hän saa panna päällensä kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän."
Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he maalasivat palkin palkilta — Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina nauroi niin että hampaat hohtivat.
— Kippistä!