Rangaistukseni ja kärsimykseni tietää saaden sinä kenties olet ojentava puhtaan kätesi vetääksesi viimeisellä hetkellä miehen ylös maan uumenista?
En tiedä, rakas Mirjam, kannattaako se enää, mutta sanon tämän vain, jos se sinua lievittää.
Itse en näe lohdutusta missään. Itse en enää eheäksi saa sitä mikä on rikki revitty. Totisesti minun elämäni kirkkaimmat tähdet ovat sammuneet sakeaan sumuun. Rohkenenko tämän sumun sisästä ylistää Elämäni Herraa korkeistakin hetkistä?
Niin. Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän — siksi on minulle näin käynyt. Lienen niitä sieluja kaikkeudessa, joille ei ole ollut eduksi syntyä tälle planeetalle.
Vaan jos se on totta, että ihmisten sielut sikiävät uusiin ruumiisiin, niin täytyy vielä kerran minunkin saada uudestaan elää maan päällä. Silloin on Orjo Korelius vihdoin onnellinen!
Tässä ensimäisessä vaelluksessaan ei hän näet ole löytänyt sitä naista, joka olisi vastannut hänen palavaan, sammumattomaan rakkauden kaihoonsa.
Anna anteeksi esitunnustukseni, Mirjam. Kiiruhdan lisäämään: Sinä kuitenkin olit vaimoni ja sellaisena sinua kunnioitan, säälin ja rajattomasti ihailen.
Mutta toista minä rakastan. Intohimoisesti, hulluuteen saakka rakastan minä sitä toista, joka tuli Sinun ja minun väliin. Ja minä kysyn Kaikkeuden Herralta: onko tällainen rakkaus syntiä?
(Hailuoto 27/6 1917.)