Rakas mieheni! hän kirjoitti. — Koska posti menee ensi yönä tästä sivu sinne, lyhennän iltaani kirjoittamalla kullalleni. Sydän sykähtelee kiivaammin ajatellessa että pian toisemme kohtaamme. Kuta lyhemmäksi aika kuluu siksi kun tavataan, sitä pitemmiksi venyvät päivät. Ja monenlaiset huolet myös ahdistavat. Vaikka eihän tulevaisuutta surra, kun ei tiedä, elääkökään enää huomenna; mutta tuon tahtoo aina unohtaa.
Mukava paikka tämä kievari, kukkia joka pöydällä ja ruusupensas akkunan alla. Paha sumu vain soilta tunkeutuu… Olen niin väsynyt — viimekin yönä tuli vain kaksi tuntia nukutuksi. Koeta sinä nyt koota voimia ja nuku rauhallisesti yösi — minä otsaasi silittelen, oman kultani ihanaa otsaa.
Ole varovainen matkallasi sinäkin — koskissa ja maanteillä.
Sinua syleilen, sinua suutelen, sinua unissani uinailen — — Älä ole minulle katkera, vaan anna anteeksi tietyt ja tietämättömät rikokseni. Jumala siunaa Orjoani!
Sinua kaipaava vaimosi Mirjam.
10.
Orjo ja Mirjam, kuukauden erillään olon jälkeen, elivät onnellisesti. Loppukesän nautittuaan luonnon vapaudesta miehen kotiseudulla he syksyllä siirtyivät pikkukaupunkiin ja joutuivat ennen pitkää suurten valtiollisten tapahtumain pyörteeseen. Ne heitä yhä lujemmin kiinnittivät toisiinsa, sillä niinkauvan kun ei ollut lasta, saattoi rouvakin olla mukana taisteluissa, kokouksissa ja juhlissa. Mutta saattoi sattua että Mirjam kieltäytyi lähtemästä johonkin juhlatilaisuuteen huolimatta siitä että Orjo häntä hartaasti pyysi.
— Millä perusteella saatat kieltäytyä? kysyy mies.
— Minulla ei ole sopivaa pukua! vastaa vaimo.
Mies suuttuu, synkistyy. Hän menee yksin juhlatilaisuuteen, mutta miettii koko ajan Mirjamin sanoja. Hän tuntee muka saaneensa vaimon, joka panee pääpainon elämän ulkonaisiin puitteisiin — hän, hengen mies, on muka osunut saamaan sellaisen vaimon! "Mirjam rakastaa enemmän leninkejä kuin miestään", päättelee nuori aviomies — ja leppyy vasta yön tullen, kun puoliso häntä hellästi syleilee.