— Mutta juuri minun selkäni takanahan sinä sanot olevan niin turvallista.
— Niin se onkin. Vaan kun sinä — sillä lailla…
— Kylläpä tämä torttu tosiaan on hyvää.
He nauroivat molemmat ja nauttivat "herraa" ja "rouvaa", josta lumouksesta heidät pian kuitenkin irroitti omat velvollisuutensa: äitiä kutsui lapsen huuto ja isää leipätyö.
Näytti tosiaan että ne pienet hattarat tai ne äkilliset ukkospilvet, jotka heidän lapsettomana aviovuotenaan olivat heidän onnensa aurinkoa uhanneet, nyt olivat tyysten poistuneet.
Ei kukaan syrjäinen voinut muuta sanoa kuin että "herrasväki Korelius", sekä herra että rouva, "näyttivät onnellisilta." Ja vanhat, kuihtuneet rouvat loivat nuoreen, kukoistavaan Mirjamiin niin merkitseviä, ikäänkuin ihailevia ja samalla salakateellisia silmäyksiä. Minne ikinä nuori pari tuli vieraskäynnille, heidät otettiin erikoisen ystävällisesti vastaan. Ja kaupungin piikatytöt huokailivat: "Ei luulisi siitä rouvasta että on jo lapsen tehnyt — niin on vielä vihantaverinen kuin nuori tyttö."
"Ja kuinka kaunis lapsikin heillä on!" sanoivat ihmiset. "Imetettäneenkö äidin maidolla?" — "Ei kuulu äiti voivan." — "Sääli niin kaunista poikalasta, tulleeko eläjää?" — "Silloinhan siitä vasta tuleekin." Mutta vanhat pudistivat miettiväisinä päätään.
Niin kauvan kuin Mirjamilla oli joku omaisista auttamassa häntä pienen lapsen hoidossa, tunsi hän että. äitinä olo oli komeaa ja suloista ja kantoi päänsä ylpeästi pystyssä. Mutta heti kun hän kadotti apulaisensa ja lapsi jäi yksinomaan palvelijattaren ja hänen itsensä varaan, huomasi hän ensi kerran, kuinka kiinnisitovaa oli äidin kotielämä. Piikatytöistä ei ollut mitään apua öiseen aikaan, ne nukkuivat aina kuin pölkyt jalat paljaina, pää hupussa, eivätkä kuulleet, vaikka olisi tykillä korvan juuressa ammuttu. Ja nuoren rouvan oli pakko hoitaa lapsensa yötä päivää, alituisesti sitä kapaloida ja kuivittaa, alituisesti sitä syöttää tuttipullosta tai viihdyttää tyhjällä imukkeella, kylvettää joka ilta, alituisesti sitä nukuttaa ja sille laulaa kauniita lauluja. Mutta siinä sivussa piti myös keretä satoja muita asioita: valmistaa ruokaa miehelleen, käydä ostoksilla, siistiä palvelijattaren huonoja jälkiä, parsia miehensä rikkinäisiä sukkia tai ommella kiinni hänen nappejaan, järjestää huonekaluja toisin, tehdä parannuksia keittiössä, naulata akkunaverhoja, pitää huolta omasta pukeutumisestaan, lukea sanomalehtiä ja seurata kirjallisuuttakin.
Vielä pääsi sentään joksikin tunniksi vieraisiin miehensä kanssa, vielä saattoi päästä juhliin ja huveihinkin, mutta huoli lapsen hoidosta ja pelko kodin vartijasta seurasi nyt mukana minne ikinä menikään.
Ja tämä kaikki oli Mirjamille, äskeiselle vapaalle neidolle, uutta ja ikäänkuin ennen laskematonta. Pikku Leijo, pikku Leijo — oh, kuinka hän sitä kultasilmää rakastikaan, mutta —?