Viistoist' oli vuotias toinen vaan,
mut toinen seitsemäntoista;
he veljekset olivat veriltään
ja syntyisin — köyhästä koista.
Ei ikävä poikia kiusannut,
oli kyynelet kätketty "nyytiin";
Isä innokas heidät opastanut
oli varhain jo mailman kyytiin.
Syys-ilta se synkästi hämärsi,
kun lausuin mä hyvästit heille
ja ratsuni selkään taas hyppäsin
pois rientäen — omille teille.
Mut sieluni kas: kuni lääkettä
oli saanunna nuorilta noilta,
ei syksyä enää se tuntenutkaan,
kevätkirkkaus kiiri vain soilta!
"Hei vaan!" noin silloin ma päättelin,
— "Ei kuole koskaan se kansa,
mi turman tullen on tajussaan
ja holhoopi — lapsiansa!"
Ja minne taas mieleni murtuikaan,
kuink' kurjia kuvia loikaan,
niin konsaan en voi minä unhoittaa
niitä kahta karjalaispoikaa!
(1907,
VANKEUTEEN RAASTETUN MUISTOKSI.
Mieheen nuoreen tutustuin
alla Vienan taivaan.
Ihmisehen ihastuin,
valistajan vaivaan.
Tunsin: "tuoss' on Vienan puu,
Karjalan honka nuori,
Vaikka mitä tapahtuu,
seisoo niinkuin vuori!"