Suru Sinut tappoi — suru,
Isänmaasi haavain huoli,
Kansan kaksimielen lautta
J.H. Erkko meiltä kuoli.
Suru miehen tappoi — totta.
Tuska hällä oli suuri.
Kärsimyksen kalpa sattui
Erkon elämähän juuri.
Runoilija? — ei hän kestä
Ajan arjen pyörtehessä:
Iskee innoin muka muiden,
Mutta — itkee sydämessä.
Uni kaunis urhon kaatoi,
Kun se valeheksi vaihtui;
Ihanteensa raivo raatoi,
Irvihaamuiksi ne haihtui.
Ihanteisiinsa mies särkyi
Kesken taisteloa kuumaa —
Särkyikö? Ah ei! vaan nukkui,
Nukkui täynnä huolten huumaa.
Tunsi ettei laulut tepsi!
Tunsi ettei aatteet auta!
Tunsi että kaiken kaihon
Vaimentaa vain harmaa hauta!…
On kuin kuollessaan hän sentään
huutanut ois meille, meille:
"veikot, siskot, jatkakaatte!
— Itse työnnyn Tuonen teille.
Luokaa kumpu kiiruhusti,
Ei oo aikaa kuollehille:
Minä kummun alta seuraan
Teitä voiton tanterille…"
Kiitos Sulien, ikinuori,
Ihmisyytes ihanteista:
Enemmän kuin kenkään toinen
olit tosi tovereista.
(Suomussalmelta 20 p. marrask. 1906).