Jo niitetään, ah niitetään,
Nyt kaatuu kaunis kukka!
Nyt sortuu sorja heinimaa,
Nyt raukee ruoho rukka.
Ja niinkuin sodan ruumihit
Nuo kedon keijut makaa:
On silmäin säihky särkynyt
Ja katse outo, vakaa.
Ma kuljen yksin säälien,
Ma muistan kesän hurmaa.
Mut niittymiehen viikate
Se soipi vaan ja surmaa!
SYYSYÖN VIRSI.
Kolkosti, kolkosti tuuli suhisee
akkunani alla —
Siellä on pimeys peljättävä,
hirvittävä vallan…
Tummana huljuu taivaan piiri.
Ylhäällä ylläni vonkuu viiri.
Riuku ryskää ja jyskää…
Tuolla, ah tuolla lehmukset huokaa,
ne vanhat, pilviä piirtävät puut,
ne, joiden katveessa kesällä keinuin
kannelta soitellen illan suut
Nyt myrsky lehtiä riipoo ja raastaa,
Syytävi puusta, laasevi maasta —
ne eivät tiedä kunnekka piillä,
kun kuoleman enkeli raivoo!
Ah, alhaalla armahan törmän alla
Siell' aallot mustat raskaasti rantahan loiskuu,
Vesi, kylmänä huuruten, harmaihin paasihin roiskuu,
Tuul’ ulvovi pensaikossa kuin tundralla hukka…
Poiss' poissa on suviset sulot!
Poiss' poissa ne kesäiset kylyt ja ilot,
Nyt kentät ja niityt on paljahat, nulot,
Ei ainutta kukkaista tuoksu,
On loppunut lehdossa juoksu,
Pois lintuset kaijonneet
ja laulunsa vaijenneet —
Totisesti on kuolema tullut!
Voi meitä, me hullut,
jotk' kesällä haaveilemme
ja emme syksyä muista?
—- Nyt lehdet leyhyvät puista,
kaikk' kuihtuvi morsius luonnon
ja myrskyhyn hautaantuu,
hu-huu!