Ken huudahti akkunan alla?
Ken kiljahti pimeydessä?
Lie mielkuva-valhetta vaan —
Miks' miks mua kauhistaa!
Kuka ullakon luukkuhun löi? —
Taas, taas, kuka mylleröi?
Ken kaivolla kalkattaa? — —
Kenties ei kenkään, vaan
mua kammottaa…
On sydämeni raskas ja rauhaton
kuni kuoloa aavisteleisi,
kuni elämän kohtalo armoton
minut jonnekkin julmahan veisi…
Ja veisi kaiken kalleimman multa,
miss' sieluni vielä on viime kulta
ja toiveeni viimeinen,
min turvissa elän ja vartoelen
yöst' yöhön… päivästä toiseen?
Oi Jumala tuntematon!
Joka myrskynä mylvit
Ja tuulena yössä pauhaat,
Mun huokaukseni kuullos,
Sun armohos tuskissa turvaan
Kun yksin oon näin
Mun ikävässäin!
Mun hädässäin!
Ja tiedä en, arvaa en, minnepäin
mun elämäni haaksi lentää —
Sen tiedän ma sentään:
Sinä suur olet, tutkimaton,
Sinä Jumala, julistamaton,
Joka myrskyssä mylvit
Ja ihmistä kammottelet!
Sinä suur olet, tunnustan sen!
— Siks eissäsi vaikenen…
Ruovesi, Lindnäs, 1.10.1908.
YKSIN KADULLA.
Ken yksin joutuu kadulle
ja ystävittä on,
hän mailinahan tuskastuu
ja on niin onneton…
Hän ymmärtää: ei ihminen
oo yksin silloin vaan,
jos heittää hänet kohtalo
kolkkahan korpimaan.
Toki siellä häll' on rinnallaan
Jumalan luonto tuo,
vaan täällä hälle lohtuaan
ei edes luonto suo.
Ja harhatessaan kadulla
vallassa virran veen,
hän seurass' satain tuhanten
nyt vast' on yksikseen!