Taistella tahdon
totuuden tähden,
iskeä suoraan
kaikkien nähden
valhetta vastaan —
valtoja vastaan!
Iskeä niin
että suuttuvat suuret
kansani kahlitun
julkiset jumalat!
Iskeä niin
että haihtuvat humalat…
iskeä niin
että repeevät juuret
"Eedenin puusta"…
Iskeä niin
että nyyhkivät naiset
hempeäjärkiset — rukoilevaiset.
Iskeä niin
että itsekkin itken,
itken ihmisten pelkuriutta,
uskojen hulluutta — sydänten sutta.
Lienenkö syntynyt
tähden sen alla,
miss' oli hurmetta hyytävä halla,
pakkanen ryskyi honkia halkoin
— sielläkö aatteni alkoi?
Siellä jos alkoi — virkanpa vielä:
tähtiä muitakin loisteli siellä,
kimmelsi kirkkaasti talvinen tanner,
tunturit uljaina huippunsa näytti —
riemu mun rintani täytti.
Ah! enkö taistelon kirpeimmän kesken
ikuisen Jumalan merkkejä huomais?
Tunnossa ihmisten ilkeyttä säälis;
elämän ehtoja huokais?
Julmaks mua soimaatte,
soinnuttomaksi —
ei! minut arvatkaa
onnettomaksi.
Tunnen ma kaiken,
mit' eissäni väikkyy,
huomaan ma kaiken,
mi horjuu ja säikkyy —
siksi mun vereni
leimuu ja läikkyy
valhetta vainutessa!
(1906.)
SUVILAULU.
1.
Taas on kesä. Taas on kesä.
Niitty loistaa. Aalto lyö.
Marja maassa. Puussa pesä.
Kaikkialla luomistyö…
Miksei, miksei ihminenkin
nuorru kera kukkaisten?
Miksei lailla lintusenkin
laula virttä vapauden?