Hengelläni, ruumiillain
Sinua nyt varron vain.
Joudu lintuni, lennä, liidä
Unhoita usvat… Kiidä!
RUNOYRITYS ISÄKSI TULTUA.
Voi sitä isän pikkuista poikaa!
Kuinka se muistista mureta voikaan!
Kohta jo kolmen kuukauden —
ja laulua lapsesta laatinut en?
Isällä, rukalla, paljon on työtä,
aamusta iltaan ja pitkin yötä,
siksi se isä ei joudakkaan
pikkuista poikaansa hoivaamaan!
Äitipä, kultapa, yksin lastaan
hoidella saapi ja ainoastaan:
äidillä, rukalla, myös on työ —
nousta ja valvoa joka yö!
Mutta kun äitikin uupuvi, rukka,
silloin se pikkuinen, kullan kukka,
isänkin sylihin kannetaan,
joutipa tuo tai ei — ota vaan.
Isäpä katsovi poijuttaan:
"Minäkö taattosi tosiaan?
Voi mikä ihme, voi mikä kumma!
Suutelin kerran ja â — tuommoinen summa!"
Isäpä lastansa tarkastaa:
Kas mikä arvoitus aina vaan,
kas miten kulmat sen kujeileepi,
kas miten väreet sen vaihteleepi!
Taatto se lastansa tarkastaa —
Poikapa vastahan tuijottaa!
Tutkivi taattoa vuorostansa:
"Mikähän tuokin lie laatuansa?"
Näin ne nyt kumpikin tuijottaa
isä ja poikanen toisiaan,
kunnes he vihdoin naureksimaan
ryhtyvät kumpikin toisillaan.