Kuinka se. lapsen puhe jo käy?
Taitaa lausua: ai—äi—äy:
"äitin" se kohta siis sanoa voi,
pian kai "isäkin" korvissa soi.
Mutta kun poijut se parkumaan
yltyvi ylön, niin korviaan
tukkia alkavi "pappakin", parka,
äidille kääryinensä jo karkaa.
Poika se poraa kuin riivattu vaan,
luulisi kurjaksi kerrassaan,
mutta kun maitonsa lämpymän saapi
oitis huudosta helpottaapi.
Sitten se imeä lotkuttaa,
posket pullolla maiskuttaa,
katsovi kirkkailla silmillään
isää, äitiä, ystäviään.
Koko se kotoa komentaa,
pitääpi omassa vallassaan,
harvoin äitiä kylähän päästää,
äidin hermoja osaa ei säästää.
Mutta se hauskinta katsottavaa,
koska se pikkuinen riisutaan,
pannaan pyttyhyn pyllylleen,
löylyä lämmintä niskalleen.
Kuinka hän silloin vakaaksi käy!
Huolestus silmissä sipristäy,
parkua päästä ei pienintäkään,
nauttivi, nauttivi ihmeissään…
Äitipä pojulle haastelee,
nimillä monilla maanittelee:
kutsuvi "linnuksi", "kullankuuksi",
"liinahännäksi", "linnunluuksi"…
Niinpä se elämä rientävi vaan,
päiviä kohta ei muistetakkaan,
poikanen kasvaa ja kaunistuu,
untuvat päässänsä vahvistuu.
Paljon on puuhaa ja paljon on vaivaa,
Elämä sydämen juuria kaivaa.
Paljon on työtä ja palkkio niukka,
jokaisen päivyen leipäkin tiukka.