Ei ymmärtää se jaksa, pieni piltti,
miks hälle tuomittu on tämä vaiva?
Miks pois ei karkoiteta hirviötä,
mi hänen rintoansa repii, kaivaa?
Laps tahtois karistaa sen ruumiistansa:
pois pullot, rohdot, kääreet, lääkitykset!
"Ai auta rakas äiti, auta äiti kulta
sun pikku poikaas — ollaan ystävykset!"
Mut äiti itkee, tyrskii avutoinna,
On hälläi posket kalvenneet; ja rinta
on täynnä kirvelevää, tummaa tuskaa…
— ei voi hän auttaa lastaan rakkahinta!
Ei voi, ei osaa, kykene ei, rukka!
Jos tehois tuo: hän itse tästä kuolis?
On lapsi hälle lemmen pyhin kukka —
nyt mailman loistost' ei hän enää huolis…
Oh! yöt on pitkät, pimeet; tuuli nurkiss' ulvoo
ja ihmisitkuun yhtyy luonnon ärjy…
Ei nuku äiti, valvoo hoitain, huokaa,
ja hoitaa taas, ja sydän hällä värjyy…
"Oi Jumala, miss' oletkaan sa, julma,
miks noin sa rääkkäät lasta viatonta?
Jos lakejasi vastaan rikoin minä, raukka:
'miks minua et rankaise sä, onnetonta?"
Näin miettii äiti nuori — ei hän tiedä
mit' täytyy ajatella Jumalasta?
Hän rukoilee — mut luonnon sokeet voimat
ne yksin näyttää raatelevan lasta…
Ja aamut neitsyysajan armahaiset
nyt äidin kärsiväisen mieleen muistuu, palaa…
Jos silloin kaihonnut lie myös hän suojaa:
nyt kaksinkerroin lohtua hän halaa.
Pian saapuu yö kai viimeinen?… Nyt vaikeen.
En tahdo kuvailla ma kamalinta.
Ois liikaa sitä laulajalta pyytää, liikaa…
On hälläi — isänä — myös ihmisrinta.
(1909.)