Niin kului vuotta kaksi, kohta kolme,
ja vyöryi päälle elon arkihuolet,
Vaan lapsi yksin kukoisti kuin ruusu
ja murheist' isän, äidin — poisti puolet.
Mut silloin? Silloin saapui syksyn synkkä:
laps taudin tarttuman sai ruumiiseensa.
Nyt rinta pieni alkoi huohotella,
löi tauti leiman kaunokatseeseensa…
Jo sydän äidin vavahti, ah vasta,
kuin huumeistaan hän hätähuutoon heräs.
Mik' onkaan vaara, joka väijyy lasta?
Hän säpsähti — ja voimiansa keräs.
Ja yötä-päivää nyt hän valvoi, valvoi
vieressä sairaan lapsen, rakkaimpansa.
Hän uhras kaiken, mutta — tauti kalvoi,
se rautapihdein piti hänen pienoistansa…
Ah hirmuista on nähdä vienon lapsen,
mi kehenkään ei pahaa tehnyt vielä,
noin kärsivän ja heikoks käyvän, käpristäyvän
elämän armotonten oikkuin tiellä!!
Nyt riuduksissa riehuu äidin rinta
ja aatos hautoo arkaa kysymystä:
Ken auttaa? Kuka parannuksen tietää?
on tässä hälle liikaa kärsimystä!
Hän kauhistuupi omaa voimattuuttaan
ja lääkäreihin turvaa, kokee luottaa.
Hän uskoo myrkkyihin ja apteekeihin
ja lääkkeet parhaat lapsellensa tuottaa.
Ja viikot vierii. Vaan ei saavu armo;
laps heikkenee ja kivut yhä karttuu.
Oi Jumala, oi Jumala tät' tuskaa!
Laps vaikeroi ja kauhu äitiin tarttuu.
Ja kyynelvirrat puhkee silmistänsä
ja epätoivossaan hän raukaks raukee.
Ja kalman kammottavat rautaportit
ne hänen edessään jo irvi aukee…
Mut lapsi yhä parkuu kuumeissansa
ja äidiltänsä pelastustaan pyytää.
Laps elämänsä nuoren oudot painot
aivankuin äidin syyksi, raukka, syytää.