Itse iki-tietäväinen,
luonnon pyhän palvojainen,
jok'ei juuri joutavoinut
eikä peljännyt pöpöjä,
hänpä tunsi tunnossansa,
järkähtihen järjessänsä
jotta jo jokehen juoksi
usko uusi —— se uninen.
Siksi suuttui vanha viisas,
siksi käänsi selkäpuolen —
mutta muistattekos, nuoret,
muistattekos, minkä lausui
ukko utra purrestansa
muille maille matkatessa?
Noin hän lausui lauhamielin:
"Kyllä tästä tieltä siirryn,
lähden omin konttineni,
mutta muistakaatte jotta
vielä tietäjänkin taika
tässä maassa tarvitahan:
uusi sampo, uusi kannel,
uusi päivyt sekä kuuhut!"
Ennustus on esiin käynyt,
aika tullut tuulen siivin,
Nyt jo kansa kalevainen
uutta kaitsijata kaipaa,
6.
Pois korulauseet ja juhlanhuuma!
Ne tekokukkia ovathan vaan.
Kun kotikujille joudumme täältä —
taas arki peittää maan.
Ja edessä on elämä murheinensa
ja todellisuus tuo harmaa,
Ja olemassa-olon taistelu vaan
Se yksin on varmaa, varmaa…
Oi miks emme luo tätä elämää niin
ett' arkikin maistuis kuin juhla?
Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin
moni meistä niin turhaillen tuhlaa?
Ei elämä laulua ole vaan,
ei myös rahan-ahnasta työtä —
Me nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan
nyt keskellä valkoista yötä!
Me kylväkäämme ne siemenet,
joist' taimivi Jumalan vilja,
sen Jumalan, jonka me kuulemme
oman rintamme riidoissa hiljaa…