Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää,
Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi —
Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää…
Ken tarinoihin enää luottaa voipi?
Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta,
Se leikki ikuinen käy maailmassa:
He kiertää kumpainenkin samaa vuorta
ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa…
Kaiho? Mikä?
— Kaiho kauniiseen ja hyvään!
Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään!
Totuus sentään niistä suurin on,
Totuus? — saalis taistelon.
4.
En tiedä mitään kauheampaa
kuin että nuori syntyy vanhana —
En tiedä mitään kaunihimpaa
kuin että vanha säilyy nuorena.
En tiedä mitään surkeampaa
kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin,
Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu
ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu.
5.
Vanhan kansan virsikirja,
tuo on kaunis Kalevala,
jutun oudon jutteleepi,
sadun soman soitteleepi:
Kuinka neitsyt Marjatalle
poika syntyi puolukasta,
kuinka vanha Vironkannas
poijan kastaa karskahutti
Karjalaisten kuninkaaksi…
Kuinka vanha Väinämöinen
tuosta suuttui ja häpesi,
heitti koko heimojoukon,
nosti puuhun purjehensa,
läksi läylinä merille,
eikä tullut ukko utra
enää konsana kotihin — —
Onkos tätä tarinata
nykypolvi pohtinunna:
että miksi Väinämöinen
noin on suuttui ja häpesi?
Miksei maahan mahtununna
kera pienen piian piltin?
Miepä luulen että ukko
siitä suuttui ja syäntyi,
jotta Suomen vanha kansa
luopui tiedon temppelistä,
hylkäsi Jumalan viljan,
otti vastaan vennon vieron,
liian liukkaan ja lipevän.