Ne tahtovat häijysti hävittää
Mun ritvani rakkaamman,
Min juurella käkeä kuunnellut oon
Keväthetkeni herttaisimman!
Vaan salli en kaataa mun kaunoistani,
Kotikoivua kultaisinta,
Sen ympäri käyn kuni vartija vain
Ja vahva on vartijan rinta!
Minä soisinko raiskata rakkahintain
Ja sen silpoa valkoista vyötä?
Ei! — taistella tahdon ma omastain
Ja tehdä tarmolla työtä!
Ja jos minun koivuni kaadettais
Väkivalloin ja raakuudella:
Niin varmaan sen kaatumus maksettais
Minun rintani hurmehella!…
Ne tahtovat anastaa aittani mun
Ja mun saunani raunioks raastaa,
Ne uhmaavat viedä mun poikani pois
Ja heponi ainoan haasta:
Ja heittää pirttini kylmilleen…
Ja jättää auki sen uksen…
Ja ryöstää seinältä kanteleen…
Ja hyllyltä katkismuksen —
Ne tahtovat muuttaa ja musertaa
Mitä kalleinta kasvatti syntymämaa.
Ne ilkkuen käskevät valjastamaan
Mun varsani varkahan matkaan,
Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan
Oi! Mitä kaikkea vaatinevatkaan:
Sillä niillä on valta ja ruhtinuus
Ja maallisen mahdin voimakkuus…
Mut Herra on suuri ja väkevä,
Ja kerran on päivä se saava:
Kun sortajan silmä on näkevä,
Miten koski sen kirvehen haava,
Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen,
Ken väkisin viety ois orjuuteen! —
Ja silloin on Suomessa sunnuntai
Ja sen pirteissä pyhäinen rauha,
Ja käki taas helskyvi koivussai,
Ja tuulonen lietsovi lauha,
Ja laajoina laihot ne aaltoaa,
Ja saunat notkoissa savuaa…
Ja silloin itkee mun muistoni vaan
Sitä mennyttä murhettansa:
Kun arkana asteli aurallaan
Tämä korven kyntäjä-kansa,
Ja kuink oli pilvistä, pimeää…
Ja ilma niin raskasta hengittää!
Panettelijalle.