Vuosi se vierähti tuonnemmaks, taas minä näin nuot silmyttä kaks hänkö se on? onko se hän? jäin sitä kaihoten miettimähän.
Kolmannen kerran ma kohtasin Sun, kuvasi tarttui sieluuni mun: onko se hän? hänkö se on? sydämmeni sykkien vastasi: "on!"
—
Sun naurus, sun naurus, oi Margareeta! sun naurus on hurmaavan ihana! Se soi kuni kitaran kirkkahin kieli, se helisee kuni hopea.
Siin kuuluvi lintujen liverrystä,
suviaaltojen kevyttä keinuntaa.
Siin leikkivi lapsien leperrystä,
kun kilvan ne tanssivat uidessaan.
Siin soi koko elämän riemujen ääntä, paradiisin pääskyjä parvenaan. Oi Margareeta… kas tyttöä kummaa: hän peittikin naurulla — itkuaan!
—
On rinnassani riemu rikki ja sopusoinnun sävel särkynyt. Ja tuntuu niinkuin oisin maailmahan vain lemmen kärsimyksiin syntynyt.
Se hetki, jolloin mulle uskoit elosi raskaan sydäntarinan, mun raukan sydämmeeni pisti myös haavan, iäks verta-vuotavan!
—