"En voi, en voi…" sa lausuit, ja mun rinnastani nous huokaus syvä, tuskan hyöky, ja oli niinkuin ikuisesti ois valo sielustani sammunut…
Ja hiljaa kättäs puristaen siinä ma seisoin vieressä sun vuotehesi, miss' uinuit puhdasna kuin ruusu, johon ei kajonnut oo mailman koura.
Sun äänes hellä, jolla noin sa lausuit
hiljaiseen itkun värinähän sortui,
se koski sieluuni — ja säälin tunne
sai sekaan sydämmeni katkeruuden.
Ma lamppus sammutin, ja varpahilla
pois sieltä hiivin kammiooni,
ma sytytin mun öisen kynttiläni
ja elämäni kohtaloita mietin…
Ei äänen hiiskausta mistään,
ja koko seutu vaikeni kuin hauta —
se seutu, missä kahden kesken
ma elin Margareetan kanssa…
Siell' liljat salin hämärissä loisti ja tuntui tuoksut sulo-narsissien, ja kielillä mun kanteleeni siellä leikitsi aallot kuutamaisen virran.
Mutei ne mulle lohdutusta tuoneet — ne aivan alakuloisesti vain tuutieli tuskaa sydämmeni, miss' soimahan jäi immen itku: "en voi, en voi sun vaimoksesi tulia!"
—
On jotain uutta sielussani, mit' en oo
ennen tuntenut. Se on niin valoisaa ja
syvää. Se on mua lepoon tuutinut.
Se kantaa nimen lemmenleimu, mi
tääll' ei saanut vastinettaan, mut tyytyy
silti kohtaloonsa ja hehkuu luonnon
oikeuttaan.
Se kärsimysten polton kautta saa viimein
varman viihdytyksen — ei täällä! mutta
jossain tuolla, miss' sielu löytää
levähdyksen. Ja jossa kaikki rikkinäinen
kasvaapi terveeks, eheäksi. Ja kaikki
mitä kauneint' tunsin, lauhtuupi mulle
leppeäksi.
Ja rauha rajaton ja onni kertomaton
täyttääpi surevaisen tunteen. Ja kaikki
sulaa sopusointuun
Rakkauden — — —
Ei siellä nainen enää oo kuin täällä!
Ei mies oo siellä kaihovainen raukka! Ei
siellä lemmitä vain suukkosilla! Ei
ruumiin aistihalut siellä solmi.
Vaan henki hehkuvainen siellä uhkuu,
ja nauttii lemmittynsä syleilyssä — ei
niinkuin täällä, vaan kuin siellä, miss'
ihmis-itsekkyys on loppuun kuollut!
—