Ma romantiikan kuvilla koen lempeäni pettää, kun kuljen luonnon ovilla: nuo sortuu ytimettä — en, en ma viihdy rakkauteen, mi tyytyy tyhjään haaveeseen!
Ma tahdon naisen lempeän kuin tuuli tuoksuvainen, niin puhtahan, niin hempeän kuin lahden lämmin laine; mut ihmisen, vain ihmisen sukua suurten jumalten!
Ma tahdon naisen naurusuun, joll' onpi taivaan tulta, niin suloisan kuin seedripuu, niin kallihin kuin kulta; mut ihmisen, vain ihmisen sukua suurten jumalten!
Ma tahdon naisen korkean kotoisen onnen työssä, niin miestä pyhään nostavan kuin tähti talven yössä; mut ihmisen, vain ihmisen sukua suurten jumalten!
—
Se on kaikista vaikein vaali: joko itse — tai ihminen muu? Joko itsensä tähden tääll' elää, tahi toisille uhrautuu.
Se on kaunis ja korkea aate:
tuo iloa toisille vaan!
Vaikk' kuinka sun rintaasi omaa
suru runtelis ruoskallaan.
Mut voi kuinka onpi se julmaa ja luontoa loukkaavaa: Kun nainenkin, lempehen luotu, saman aattehen uhriksi saa!
—
Sinä tiedät mitä sinä tahdot, mut tunteitas ymmärrä et — Minä tiedä en mitä tahdon, mut tunnen vain tuntehet..