"Silmä kai petti" arveli Herkko. "Mikäpä siellä ja mitä varten toisen jälillä?" Ja hän läksi astumaan torpalle.
Tuuliniemessä jo oltiin hereillä.
5.
Hän on jo kolme kertaa käynyt tavottamassa metsäherraa pyytääksensä lainmukaista torpantekolupaa, mutta ei ole tavannut häntä kotosalla. Ensi kerralla on metsänhoitajan sanottu lähteneen huviretkelle kirkonkylän neitilöiden kanssa parin peninkulman päässä järven selällä sijaitsevaan luonnonihanaan Kuherrussaareen, johon kuuluu rakennuttaneen pienen paviljongin ja koirakopperon. Toisella kertaa on metsänhoitajan tiedetty juur'ikään nousseen polkupyöränsä selkään ja pyörineen naapuripitäjään virkatoverinsa nimipäiville sekä olevan epätietoista, palaako viikon lopulla vai vasta tulevanko alussa. Ja kolmannella kertaa kerrotaan vosmestarin reissanneen Helsinkiin räätäliä ja Metsähallitusta puhuttelemaan sekä samalla osaaottamaan jonkunlaiseen "koiravaltiopäiväinavaukseen". Omat koirat näkyvät sentään jätetyn taloudenhoitajattaan huostaan: Bismarck makaa haikeasti haukotellen metsänhoitajan rautasängyssä eikä edes "Punte" tyydy piian makuusijalle, mutta "Loru", kolmikon timantti, on aransheerattu diakonissan hoitoon. Vosmestarilla kuuluu viimeaikoina olleen paljon työtä, on piika tietänyt lisätä kaikille asiamiehille ja sitä sanoessaan omituisesti vilkuttanut silmiään.
Kesä on jo loppu-puolessa, ja nyt soutaa Herkko Tapio neljännen kerran tavottaakseen metsänhoitajaa kotoa. Miehen mielessä on siinnyt hitunen kaunaa että niin monesti turhaan on tavotellut metsäherraa, vaikka ymmärtääkin että se noin vain on sattunut. Häneen on pyrkinyt tarttumaan rämsänrantalaista takanapäin-tuomitsemista virkakuntaa kohtaan: että semmoisia ja semmoisia muka ovat, niin ja niin ne vain tekevät! Eihän hän omasta kohdastaan vielä tiedä mitään. Mutta kyllä hänkin puolestaan on uskaltanut epäillä sitä kun metsäherran piika aina niin on silmiään vilkuttaen visertänyt että "fosmestarilla on viimmi-aikoina ollut niin hirviästi paljon työtä". Jos olisi töitä, tottahan enempi viihtyisi kotosalla, päättelee Herkko. Monet muut ovat valittaneet että sitä herraa et useasti tapaa kotoaan: milloin se on vieraissa pastorissa, jolla on ruotsalaista koulua käypä tytön palikka, milloin on vallesmannin kanssa valokuvaamassa moottoriaan, johon postineidin Petteri pannaan peränpitäjäksi, milloin taas ruotsalaisen kauppamatkustajan keralla uistinta vetämässä joella taikka sitten lempeän diakonissan luona koiran jalkaa sidottamassa. Tietysti sillä on kirjoitustöitä, mutta niitäkin kuuluu viime tingassa teettelevän metsävahdin pojalla, joka on harvinaisen näppärä kynänkäyttäjä ja haluaa oppia ruotsinkieltä, ynnä joskus piiallaankin, vaikka matkalaskunsa kuuluu itse huolellisesti piirustavan.
Tuon tapaista rämsänrantalaista takaluuloa sitä on Herkko Tapioonkin tarttunut, kun omastakin kohdastaan tietää, kuinka vaikeata on osua metsänhoitajan asuntoon niin onnelliseen aikaan että yllättää virkamiehen kansliastaan.
Jospa nyt yllättäisi — neljännellä kerralla?
Hän vetää veneensä kirkkorantaan, pesee kasvonsa hiestä, panee takin ylleen ja olkihatun takaraivolta kohdalleen sekä kävelee kiiruusti yli valkeakaiteisen sillan vanhanaikuiseen vaaleankeltaiseksi maalattuun herraskartanoon, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven koivuisessa niemessä, ihan maantien vieressä. Se on metsäherrain virkatalo, kruunun vapaa asunto, jo kolmannes vuosisataa takaisinpäin siihen rakennettu. Pitäjässä ei ole ketään, joka ei tietäisi, mikä tämä talo on, sillä jo kolmatta-kymmentä vuotta on sen korkeassa päätyseinässä paistanut vaakuna: mustansininen leimakirves ja harmaa hongan latva.
Kerrottiin että vaakunan oli omakätisesti maalannut senaikuinen metsänhoitaja, joka siten oli keksinyt ikuistaa maineensa, sillä mitään muuta ei nuori sukupolvi hänen, vanhan Bengelbergin, virkatoimista ollut saanut perintötietoja. Tämän paikallishistoriallisen tapahtuman erikoispiirteenä mainittiin että vanha Bengelberg oli komentanut kolme vahvinta metsänvartijaansa pitelemään tikapuita, joilla hän maalatessaan seisoi ja että pari kolme päivätyötä oli metsänvartijoille merkitty kruunun laskuun sen totilasin lisäksi, minkä hyvänsuopa taiteilija-mestari oli apulaisilleen tarjonnut.
Taideteos Rämsänrannalla oli siksi harvinainen ilmiö että tuosta maalatusta honganlatvasta ja kirveen kuvasta oli syrjäkylissä puheltu enemmän kuin kirkon alttaritaulusta, ja vieläkin tapahtui että nuoriso, merkkipyhäin aikana, souteli vartavasten metsäherran virkatalon rantaan kuuluisaa kuvantoa katsomaan. Senpätähden nykyinen nuori metsänhoitaja, astuttuaan virkaansa, olikin jo uhannut ottavansa toisen roikan metsävahteja pitelemään niitä tikapuita, joilta vuorostaan hän aikoi pyyhkiä kuvat pois, sillä hän oli, kuten itse uskoi, reformien harrastaja. Mutta kunnioitus säätynsä esi-isiä kohtaan oli hänet sentään tähän päivään saakka pidättänyt tästä uudistuksesta, vaikka hänellä kyllä oli aikomus pyytää toimenpidettä asiassa Metsähallituksesta asti.