Silloin vasta nuorelta mieheltä pääsi helpoituksen huokaus ja hän tiesi nyt että ukkonen onnellisesti oli jyrissyt ohi ja että ilma hänen ympärillään tuulahteli ehkä vielä puhtaampana kuin ennen.
* * * * *
Ja ikäänkuin haihduttaakseen ilmaan viimeisetkin nystyrät sykertyneistä sydämmistään, läksivät he, Nirvana von Eidmann ja ylioppilas Karm heti seuraavana aamuna pienelle rautatiematkalle erääseen paikkaan, jonne Nirvana usein oli aikonut. Että Tatjana sisarkin tuli mukaan, sitä vaati, paitsi oma halu, se vanhanaikuinen, herttainen säädyllisyydentunto, mikä oli painanut leimansa von Eidmannien koko perheeseen.
Oli paisteinen, hiostuttava heinäkuun sunnuntaipäivä, kun nämät kolme ihmistä eräältä pieneltä asemalta astuivat alas junasta ja kävelivät puolen virstan päässä näkyvään taloon, joka sijaitsi jyrkällä jokitöyräällä ja jonka pihakummulla suuri tuulimylly seisoi ojennellen taivasta kohden valtavia siipiään. Tässä nummimajassa asui saksalainen mylläri Wolkenfeld, Eidmannien tuttava, ja harvinaiset vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli sievä; pienessä ryytitarhassa akkunain alla kasvoi ruusuja, georgiineja, reseedoja ja punamarjaisia kirsikkapuita. Paitsi tornimaista tuulimyllyä sijaitsi alhaalla joen uomassa harmaa vesimylly siipirattaineen ja noine ikuisine, hiljaisine kohinoineen, mikä niin omituisesti vaikuttaa ihmisen mielikuvitukseen.
Yltympäri vihertäviä vieremiä levisivät laveat, majesteetilliset ruisvainiot, joiden huojuvan tähkämeren ääriviivat haihtuivat taivaanrannan syvään sineen. Nummimajan kartanolla aivan porrasten edessä seisoi iso paasikivi, jonka alla, isännän unien mukaan, lepäsi aarre. Kivenheiton päässä talolta aukeni hiljainen hautaustarha, jonka eräästä rististä Solmu Sortimo saattoi lukea seuraavanlaisen kirjoitelman:
"Sinä, joka katsot tätä ristiä, istahda alas penkille, viivähdä hetkinen ja taita kukkanen minun muistokseni. Minä olen kotonani — sinä minun vieraanani." Sitten näytettiin heille kumpua, missä sanottiin lepäävän kuuluisan Mitka-juoksijan, joka oli juossut kilpaa kiivaimmankin troikan kanssa; eräs talonpoika oli hänet tappanut vainajan oman ennustuksen mukaan. Oli siellä joku kolmaskin hauta, jolle Nirvana vei kukkia.
Kaupunkivieraat viettivät koko päivän ystävällisen myllärimestarin luona syöden ja juoden vuoroin ulkona, vuoroin sisällä. Aamulla kello 7, kun Nirvana Napoleonovna, turhaan kolkutettuaan ovelle, astui herra Karmin makuuhuoneeseen, ei hän tätä tavannutkaan. Suomalainen ystävä oli kadonnut, ja auki heitetty akkuna osoitti reijän, josta lintu oli häkistään paennut. Hän hiukan hämmästyi, mutta kohta huusi mylläri tuulimyllyn tornista että valkoinen lakki vilkkui kaukaa vainiolta. Puolen tunnin päästä vilahti se jo pihassa ja molemmat neidit von Eidmannit riensivät sitä vastaan.
— Missä olette ollut, monsieur Karm?
— Aamuruskon mailla… satujen saarilla… valkeuden valtakunnassa… pyhillä teillä, jalosukuiset neidit! vastaili Solmu Sortimo juhlallisesti ja kertoi hehkuvin poskin, kuinka hän jo kello 3 oli hypännyt ulos akkunasta ja lähtenyt nousevaa aurinkoa vastaanottamaan.
Ja oli tuntunut niin ihmeelliseltä hänen mielessään, ei iloiselta, vaan avaralta, ei synkältäkään, vaan haalealta ja omituisen hartaalta ja vapaalta. Ja hän oli tuijottanut äänettömänä aamuruskoa kohti, mutta sitten kun auringon kuningasvaunut kultaisin rattain ajoivat esiin lakeudelle, silloin oli hänessä herännyt laulun halu. Ja hän oli laulanut rintansa täydeltä selittämättömin sanoin ja sävelin aivankuin olisi hän ollut yksi niitä, jotka mielettömässä huumeessa hurraavat suuren valtakunnan tsaarille, joka sotilasleirillä ajelee yli äärettömien vainioiden…