Me ajoimme sentähden loppuyöksi Hyrkkään kestikievariin — pitihän toki levähtää joku tunti puolen viidettä peninkulman ajon jälkeen.
Majataloon saapumisella kesäisen yön aikaan on oma leimansa. Talo nukkuu syvässä rauhassa syrjässä maantiestä. Silloin tulla sihistää sarja pyöräilijöitä, kääntyy kauniissa kaaressa taloon poikkeavalle tielle, ajaa avonaisesta portista pihalle, liitää keveästi verannan vierelle, ei kuulu mitään kovaa kolinaa, ratas ei rämise, hevoset eivät hirnahda. Ja sentähden nukkuu talon koirakin kaikessa rauhassa, ei herää matkustavaisten tulosta ja jos herääkin, niin pari kertaa vaan vähän haukahtaa, siihen lauhtuu ja tulee ystävällisesti liehuttaen häntäänsä, kättäsi nuolemaan. Jokainen taluttaa pyöränsä verannalle, pyyhkii sitä hiukan, tunnustelee ilmarenkaita, silittelee kuin mieluista hevosta ja jättää seinää vasten seisomaan: "levähdä sinäkin nyt siinä, hyvä hepo…" Emäntä herätetään ja pyydetään valmistamaan vuoteet, neitosille toiseen huoneeseen, herroille toiseen, lattialle… Suloiselta tuntuu oikaista jalkansa, suloiselta tuntuu saada maata. Hienonen hämärä peittää makuuhuoneen, varhainen, hiukan alakuloinen kesäaamu jo kajastaa ulkona, ikkuna on auki, hiljainen tuuli leyhyttelee akuttimia ja tuopi sisään vienoa pihlajankukan tuoksua. Raitis mieliala vallitsee veljesten kesken, leveätä leikkiä lasketaan Eskosta ja minun hienoista narikkahousuistani… kunnes alkaa kuulua Eskon kuorsausta ja muutkin nukahtavat.
Mutta neljän tunnin kuluttua heräämme kaikki Matin äkäiseen ääneen, joka ilmoittaa kellon olevan niin ja niin paljon ja komentaa ylös.. Surkea huokaus pääsee silloin minulta, paha parahdus papilta, ja Esko, jota joku ilkiö on hivellyt paljaana paistavaan kantapäähän, älähtää kuin mölyapina, vetää peittoa tiukemmin ympärilleen ja ei ole niikseenkään että nousisi. Kuluu muutamia minuutteja syvässä äänettömyydessä, eikä yksikään varoituksen saaneista hievahda tilaltaan, joka on niin lämmin, jossa on niin hyvä olla… mutta silloin kimahtaa uudestaan ja kahta kauheampana sulhasmiehen ääni, siitä on leikki kaukana, sen tuntee makeimmankin unisuuden läpi. Jo liikahtavat lihakset, kohoavat päät peittojen suojasta, käsi hieroo silmiä…
— Mihin hemmettiin se semmoinen kiire?
Matti selittää että kohtuullisellakin ajolla sentään on rajansa tässä maailmassa ja että huomen-illaksi on vene kotoa tilattu Ruukkiin vastaan ja että pahimmat taipaleet alkavat näistä puolin. Minä koetan selittää vastaan, että olen saanut liian vähän nukkua, kun siellä Oulussakaan ei kahteen yöhön peräkkäin tullut nukutuksi, mutta siihen murahtavat heti kaikki ja itse Eskokin, että:
— Pakkokos oli Raatista suoraan Muhokselle lähteä!
— Pata kattilaa soimaa, puolustaun minä Eskoa vastaan, joka sängyn laidalla surkeasti irvistelee paitaansa kohennellen. Matti kävelee täysissä tamineissa keskellä lattiaa.
— Mutta entä Elina ja se sinun Miiasi? puhelen minä lauhtuneempana
Matille.
— Herätetyt! vastaa juhlallisesti sulhanen. Neljännestunnin perästä istumme kaikki, tytöt ja pojat, ratsujemme selässä. Minä olen saanut satulani korotetuksi, sitonut hienon takkini ohjaustankoon ja esiinnyn täydessä loistossani avaran avokaulaisena, ihomyötäisessä zeebrapuvussani. Pekka pappi näkee hyväksi sen johdosta antaa minulle pienen moraalisen aamusaarnan "sopimattomuudesta", mutta minä nauran hänelle ja ajan arastelematta nuoren morsiamen rinnalle:
— Nilla, olenko minä sopimattomassa puvussa?