Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen "pirttiviljelys", mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä kuuluisi olevan mainiokin.
— Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään ja peittää pullean nisänsä, — kun ei ukko saa valmiiksi tuota kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet, vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää…
Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini katsahtaen:
— Eikö nyt vieraalla olisi aikaa vähän istua, annahhan kun vielä puhun…
Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat… Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä? Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.
Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi. Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?
Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki — kuten kaikki muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät — eräänlainen kultasuoni erämaassa.
Hangella.
Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa kuutamo-yönä… Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita — niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa Pesiön "Vasikkaan", jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat. Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa! Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää hopeahelmiä ja timanttipuikkoja…
— Hei veikkoset, tämähän on romantillista!