Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää — ja ollaan perillä.
Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle.
Terveisiä sentraalista!
"Karavaani Karjalaan".
Pikapiirteitä pororetkeltä v. 1911.
I.
Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia — kymmenen poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin. Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita, heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia, kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja — kaiken huippuna, hilpeän retken ylimpänä symboolina — tulipunainen, kaksikielinen lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen, teki sotaisen vaikutuksen — pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki, matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha, ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies jykevä ja aito "salmelainen", nyrkit hällä kuin konepajan moukarit, siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, "Jukolan Eero", joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen, "kompanjonkka", kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.
Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen naaraskoira…
Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä — meidät leimattiin herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan. Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa, jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta. Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa ja määrättynä päivänä — sepä se olikin se salainen vipu, joka oli pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle: olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin ikivanhalla pohjalla — me keksimme uusia ilmestymismuotoja, sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä… Meidän innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme, kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan taipalille — kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin — — meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat "rappasotien" aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille; me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa… Siksi me emme pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin kuljettaja haaksi… Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto… Sat sapienti.
Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.
Vuokin valtatie! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.