— Terviisiä paljon papallenne ja mammallenne! niiasi muori. — Kyllä se ruustinna minut tuntee. Minä oon sen Leena-Kaijan systeri…
— Vai sen te olette —! ihastui lähtijä ja ojensi vielä toistamiseen kätensä muorille.
Isäntä ja Poika-Jussi tulivat saattamaan vierasta pihaan tutkien tyystin, kuinka tämä poronsa valjasti.
— Vaan tuohon kyytiin en minä kyllä lähtisi! tuumaili isäntä kaikoten pois tieltä kun poromies kokoili ajohihnaa kintaansa ympärille.
— Hojaa! huusi matkaanlähtevä ja heittäysi pulkkaan samalla kun poro puhalsi juoksuun. Ja hän läksi huimaa vauhtia laskeutumaan alas Pyhämäeltä koiran kovasti ärhennellessä hänen perässään ja lasten naamojen uteliaasti litistäytyessä pirtinlaseja vasten.
Aurinko vielä häälyi näköpiirissä välähdellen ohuissa hattaroissa, vaikka jo lähestyi taivaanrantaa. Ei ollut pitkä talvinen päivä Kurjalan maisemilla.
Reino Frommerus ajatteli mielessään kaikkea mitä taas kuullut ja nähnyt oli talonpoikaistalossa. Siellä löytyi niin paljon sellaista hyvää ja yksinkertaista, jota ei ollut sivistyneissä, kun vain osasi kullan esiinkaivaa pahnojen alta, vaan löytyi siellä paljon pahaakin. Mutta kenenkä syyksi lankesi se typerä taikausko, jota peiteltiin kristillisyyden kilvellä?
Jumaliste, eikö se ollut pappien kansanvalistustyöstä lähtöisin tai ainakin sen hengen suojassa kasvava mätäpaise? Milloinka oli vapaan valistuksen lääkäripappi saava tilaisuuden tehdäkseen verisen leikkauksen, jonka onnistumisesta riippui koko kansan elämän pelastus?
Ja entä talonpojan tietämättömyys omasta valtiollisesta asemasta! Kuka senkin oli valaiseva! Nythän oli Kurjalan väki sillä kehitysasteella että se tuskin pystyi erottamaan venäläistä santarmia suomalaisesta nimismiehestä. Molempia se oli valmis pitämään laillisina ystävinään tai laillisina sortajinaan — asianhaarojen mukaan. Pientä onnea onnettomuudessa oli että aniharva kurjalainen tiesi venäläisen hirmuvallan susia Suomessa asustelevankaan, vaikka Bobrikoffin pamppu parhaillaan suhahteli ilmassa ja isänmaan rohkeimpia puolustajia ajettiin armotta maanpakoon. Niin suloisessa tietämättömyydessä eleli kaukainen Kurjalan soppiseurakunta. Kun syvemmin ajatteli, mistä tämäkin valtiollinen pimeys aiheutui, niin kiersivät johtolangat samaan paikkaan — kirkkoon ja papistoon.
Surulliselta tämä kaikki tuntui sielussa, joka tahtoi kapinoida oman kotiseutu-kansansa ja synnyinmaansa parhaaksi. Surulliselta — vaikka ei sentään läpeensä epätoivoiselta. Noista Pyhämäen emännän sanoista että hän, rovastinpoika, oli "avarassa uskossa", kajasti jo kaukainen aamurusko, jonka viriämisen kansa itsekkin ennenpitkää oli huomaava. Ennenpitkää ehkä sekin pimeydestään ja ahtaudestaan oli astahtava avaruuteen — avaraan uskoon.