"Jollei vain olisi olemassa noita autuuden apostoleita, noita paholaisilla pelottelevia mustia veljeksiä!"
Nepä ne isänmaan joka kolkassa seisoivat läpipääsemättömänä muurina rahvaan heräysmahdollisen järjen tiellä. Tämä se oli se mailman itsevaltiaan järjestämä jesuiittaketju, joka raamatut kainaloissa oli siroitettu ympäri maan ja jolla oli asiamiehensä ja ilmiantajansa joka kylässä, niin — joka mökissä, missä vain virsikirjaa veisattiin tai katkismusta muistista mongerrettiin. Juuri moisen ketjun olemassa-olo se oli vikapäänä siihen että isänmaassa parhaikaa niin tyynesti siedettiin valtiollista sortojärjestelmää. Niin äärettömän särmäkkäät ja hirveät olivat näet vanhoillisen oikeauskoisuuden seuraukset, niin laskemattoman mahtavat ja laveat sen ihmemeren mainingit, jota suuren Galilealaisen tarinoitiin myrsky-yönä uppoamatta asteelleen — silloin kun omat opetuslapsensa häntä luulivat kyöpeliksi. Jumalan sallimaksi koettelemukseksi oli nimittäin suurin osa Suomen kansaa käsittänyt Idän hyökkäykset, piispat siitä julkisesti saarnasivat. Ristissäkäsin ne piti kärsittämään, minkäänmoiseen vastarintaan nousematta. Niinhän muka oli kaikkivaltiaan Jumalan tahto, niinhän muka lunastaja Kristuksen vaatimus. Kristuksen? Suurkapinoitsijan, joka ei ollut säikähtänyt hallitusherrainsa langettamaa kuolemantuomiotakaan totuudentuntonsa tähden?…
Se ei näyttänyt vaaralliselta tuo ketju pyhätamineissaan, virsikirjat kourissaan, mutta se oli sittenkin — kaikista ketjuista vaarallisin! Sillä koko isänmaan kohtalo näytti riippuvan siitä, milloin terveen järjen valo oli pääsevä tunkeutumaan sisään kirkon kaikista ristikkoikkunoista — valaisemaan Suomen raskasveristä uskonväkeä.
Eiköhän, eiköhän tuota aikaa koskaan ollut tuleva? — —
Päivä jo hämärtyi, iltatähdet syttyivät poromiehen pään päällä. Neljännes neljänneksen perästä lumisia pintoja oli soljahtanut hänen taakseen, sinne oli häipynyt syrjäkylän jylhä järvi talvi-illan raukenevaan ruskoon. Tie suikersi nyt yli harvametsäisen kannaksen, pitkin avonaista jokivartta, missä vesi mustana kiilui kammottaen kylmänuhollaan. Sitten viskausi tie taas alhaiselle järvelle sekä kiersi, kaarsi kautta viidakkorantaisten lahtien korkealle honka-kankaalle, missä kymmenet nikamat ja mutkaukset armottomasti nakkelivat ja heiluttelivat köykäistä pulkkaa. Oli enää ainoastaan puolen peninkulmaa Kurjalan pääpappilaan.
Reino Frommerus tunsi lapsellista iloa lähestyessään vanhaa kotipappilaansa, jossa tiesi vanhempainsa häntä hellämielin odottelevan Karja-Marin lämmittämään saunaan ja runsasruokaiselle illalliselle. Hän päästi poronsa valtonaan vierimään viimeistä myötämäkeä eikä saattanut olla tuntematta tervettä ylpeyttä, urheilijan itse-ihailua että niin uljaasti suoriusi alas "Pöksämuorin törmästä", jota pimeässä pidettiin kovin vaarallisena. Helskytellen ja hilpeästi hihkaillen ajokkaalleen laski hän laukalla yli soukan Syväjärven niin että mäntyiset viitat kuin aidanseipäät vilasivat molemmin puolin linjasuoraa tietä. Ja samaa vauhtia läksi hän vihdoin puhkaisemaan viimeistä korpea, joka jo kuului kotipappilan metsään.
Mutta yhtäkkiä pysähtyi poro niin että pulkka töytäsi sen haaroitettujen koipien alitse, ja poromies kuuli ryskettä ja kovaa karjuntaa edestään.
— Tpruu tamma, tpr… perkeleen porojätkä… tpruu saatana… no nyt tuli kummat, voi perrr-hana minkä teki… taluta tiepuoleen se koikkeli — kuka perrr-kele lienetkin… saatanan helevetti… saverikot tässä katkee ja aisat… tpruu, tpruu —!
— Mikä siellä on hätänä? huusi poromies, hämärästi nähden, kuinka pitkä resla huppelehti lumessa yli kantojen päin ryteikköä.
— Älä aja perrr-kele, tpruu tpr…