— Enhän minä ajakkaan! huusi poromies tyynesti, malttamatta lisätä:
— Ketä siellä niin komeasti kyyditään?
— Pappia, perrr-kele, tpr… älä aja…
Reslan perästä, koko ilmanrannan pimittävän möhkäleen sisästä kuului nyt pastori Möhkösen äräkkä ääni:
— Kuka se on se laiton kulkija valtatiellä… kuvernöörille minä valitan. Ilmoitappas nimesi! Hähää, hehee — taitaapa olla maisteri Frommerus. N-niin n-niin, kyllä muistetaan. Käräjiin minä semmoiset herrat… Vai sillä tavalla… vai sillä tavalla sinä… pappia virkatoimissa… ähhää… pr…
Ja pastori Möhkösen katkera viha koko Frommeruksen sukua vastaan pulpahti nyt tähän satunnaiseen yhteentörmäykseen.
— Noinko puhuu kristitty pappi? huusi rovastinpoika koettaen kiskoa itsepäistä poroansa pois tieltä ja kaahlaten vyötäryksiään myöten syvässä lumessa.
— Näin se puhuu! kiljui kappalainen yhä enemmän ärtyneenä. — Malta sie, malta sie… sinä olet minua aina näykkinyt, töykkinyt, vaan nyt saat nähdä että siitä leikistä tulee äkkiloppu… kuvernööriin minä sinut… oikeuteen minä sinut… leivän minä sinulta… vien! huusi pappi.
— Saat veikkonen kunniankin! huusi poromies vastaan. — Jos sillä elät! lisäsi hän.
— Vai niin, vai niin! Minä en sinun kunnioitasi tarvitse… Tiedä se! Sinulla ei ole… kunniaa…
— Yhä kristillisempää! ivasi toinen myös jo suuttuneena. — Ihanhan sinä, Matti, olet kuin juovuksissasi! Kunhan et, hyvä veli, liene lähteissäsi ryypännyt sitä ainetta, jota olet sairaille viemässä — Kristuksen verta?